Hitaasti Hämeenpuistossa

Koskipuisto on pakkaspäivänä kaunis. Koskenranta on jotenkin sitä ominta tamperelaista, sitä kansallisnäkymää, joka ilmentää Tamperetta parhaiten. Vuolas koski, kaunis puisto ja punatiiliset tehdasrakennukset. Lieneeköhän ne aina näyttäneet siltä, silloinkin, kun Kyttälän puoli koskea on ollut vielä vähän huonompaa aluetta täyteen ahdettuine puutalokortteleineen... Paitsi Koskipuisto, on Tampereella muutenkin kohtuullisesti vihreää ihan keskellä kaupunkia. Hassua kirjoittaa "vihreää" keskellä talvea ja kaikkea tätä ihanaa valkoista lunta, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Tein eilen puistokierroksen  Koskipuiston kautta Näsinpuistoon ja sieltä Hämeenpuiston kautta Eteläpuistoon, ennen kuin palasin Ratinan rantaa takaisin kotiin Kirkkopuiston läpi. Pidin kierroksestani, pidin kaupungistani. Reitille osui paljon katseltavaa kun malttaa kerrankin kiireettä katsella ympärilleen. Kesällä on helpompi hidastaa askeleitaan ja vaikka istahtaa puistonpenkille nauttimaan ympäristöstään, tutkailla sitä tarkemmin. Kesällä tulee otettua kirja kainaloon ja lähdettyä ulos ihan sillä mielin, tehtyä piknik-eväät mukaan ja mentyä puistoon puiston takia ystävien kanssa. Koskipuisto on ihana paikka istua ja katsella ohi virtaavaa vettä. Koskipuisto on kaunis talvisena pakkaspäivänäkin.

Hidastin siis askeleitani sunnuntaisella kierroksellani ja katselin ympärilleni. Hämäläisiä on sanottu hitaiksi. Mie en ole sitä hitautta koskaan erityisesti huomannu, en fyysisesti enkä mentaalipuolellakaan, en edes silloin, kun työskentelin asiakaspalvelutehtävissä erikoisvähittäiskaupassa. Päätöksenteko ei ollut hämäläisillä asiakkaillani erityisen hidasta, suunnitelmien tekeminen ja toteuttaminen ei syntyjään tamperelaisille ystävilleni ole koskaan ollut mitenkään vaikeaa. Tänä sunnuntainakaan kanssakulkijani eivät vaikuttaneet mitenkään hitailta liikkeissään, hämäläinen hitaus lienee siis myytti. Ainoa hitaus, jonka jollain tavalla puistokierroksellani koin, on ajan seisahtuminen, tiettyjen asioiden muuttumattomuus ympäristössäni. Paljon vanhaa on vielä nähtävillä, uutta ihan kaupungin keskustaan syntyy hitaasti. Ja se on ainoastaan positiivinen asia.

 

Tampereella on  piippuja, sen mie muistan huomanneeni heti tänne muutettuani. Oulussa ei piippuja ole, lämpövoimalan ja sellutehtaiden piiput lienee ainoat - Rovaniemellä korkeita piippuja on suurten teollisuuslaitosten puuttuessa vielä vähemmän. Mutta Tampereella niitä on, Tampereen piiput on vanhoja punatiilipiippuja, jotka seisovat uljaina muistomerkkeinä kertoen hiljaista tarinaansa kaupungin teollisuushistoriasta. Näitä vanhoja piippuja on jäljellä enää vain 10, ne kaikki on vihdoin suojeltu ja purkukiellossa. Suuri osa niistä on kuitenkin valitettavasti ehtinyt rapistua pahasti ja odottaa kunnollista peruskorjausta. Piippujen kaatamisesta ja lyhentämisestä on käyty kiivasta keskustelua, mutta ainakin Tampereen korkein piippu, 98-metrinen Tampellan punatiilinen komistus saa seistä paikallaan muuttumattomana vielä pitkään, toivottavasti muutkin. Muistan joskus lukeneeni jostain siitä, kuinka monta piippua Tampereella on teollisuuden kulta-aikoina parhaimmillaan tuprutellut, mutta en löydä tuota tietoa enää mistään, en varsinkaan muistini syövereistä. 

Ensimmäisessä kuvassani yllä on Frenckellin piippu, Suomen ensimmäisen paperitehtaan vuonna 1870 rakennettu punatiilinen komistus, joka kohoaa Tammerkosken rannalta 67,5 metrin korkeuteen. Se on komea näky keskellä vastapäistä vanhankirkon puistoa kosken yli katseltuna, pidän erityisesti siitä piipusta. Frenckellin tehtaasta on piipun lisäksi jäljellä isompikin osa, jollain tavalla hauskinta siinä on Satakunnansillan kupeessa oleva rakennus, jonka läpi kulkee jalankulkutunneli. Tuossa rakennuksen osassa on jännä torni, puolikas torni. Mutta piippujen lukumäärätiedon tapaan en löydä mistään tietoa siitä, miksi kolmannessa kuvassani näkyvä Frenckellin tehtaan torni todellakin on puolikas. Puolikas torni kiinnitti huomioni vasta muutama aika sitten, kukaan ystävistänikään ei ollut aiemmin huomannut sitä saati että olisivat ajatelleet asiaa. Onko tuo torni aina ollut puolikas vai onko se puolitettu jossain vaiheessa? Miksi? Mitä arkkitehti on halunnut puolikkuudella kertoa vai onko puolikkaaseen torniin joku käytännön syy? Omituinen pieni torni tosiaan.

Tampereella on vankka teollisuuskaupungin historia, eikä se teollisuus ihan historian hämäriin ole kokonaan jäänyt. Omaleimainen yksityiskohta Tampereen kaupunkimaisemassa on vanhojen tehdasrakennusten vieressä kohoava Takon tehdas aivan ydinkeskustassa kosken rannalla Ratinan suvannon suulla. Tehdas on perustettu jo vuonna 1865 alunperin puuhiomona, sitä on laajennettu ja uudistettu, nykyisin siellä tehdään M-Realin nimissä pakkauskartonkeja tupakka- ja elintarviketeollisuudelle. Tehdas ei haise eikä kuulu häiritsevästi vaikkakaan raaka-aine- ja kartonkirekkoja kapeilla Ratinan kaduilla ei toki voi olla huomaamatta. Mutta varsinkin kylminä pakkaspäivinä tehtaasta nouseva höyry näkyy kauas ja saa tehtaan nousemaan erityisesti esiin kaupungin katukuvassa. Hassua tosiaan, iso tehdas ihan keskellä kaikkea vilinää. Pieni pala historiaa tässä päivässä - onhan sekä Finlayson että Frenckell olleet samalla tavalla hallitsevia aikoinaan. Vaikka Takon tehdas ei haise eikä sitä hajun perusteella kyllä huomaa, on eräs kerta, kun sen huomasin. Olin asunut kuukausia Kreikassa, varhaisesta keväästä pitkälle syksyyn, kokenut paljon - kuumuuden, kuivuneen maan, pölyn, hiekan ja vihreyden puuttumisen, nuhjuisen tunkkaisuuden. Kun nousin junasta Tampereen asemalla, nuuhkin ilmaa. Sahatun puun ja paperin tuoksu täytti raikkaan syysillan, koko Tampere tuoksui puulle, olin haltioitunut. Silloinen mieheni katsoi minua kummissaan ja totesi lakoonisesti, että olin typerys, että se oli Takon tehdas joka täällä haisi. Ikinä ei ole paperitehdas paremmalle haissut - olin palannut takaisin Vihreän Kullan Maahan, olin tullut kotiin.

Tänä mukavana sunnuntaina kävelin kotiin Tuomiokirkonkadulla sijaitsevan Pikkukiinalaisen kautta. Kukaan ei osaa sanoa ravintolan oikeaa nimeä (Nguyen Cao Su) eikä ihan varmasti muista sitä seuraavan kerran puhuttaessa, mutta Pikkukiinalaisen tuntee kaikki - se on se ainoa oikea kiinalainen Tampereella, vaikka ihan niin pieni ei enää uusiin tiloihin muutamisensa jälkeen olekaan. Ruoka on mielettömän hyvää, on ollut sitä aina. Annoskoko on vain kasvanut entisestä, nyt 6 euron noutoruoka-annoksesta syö jo kaks ihmistä masunsa täyteen. Suosittelen lämpimästi, todella lämpimästi! Mun henkilökohtainen lemppari on chilikana, ruoan tulisuus vaihtelee eri päivinä ilmeisesti kokin mielentilasta riippuen, mutta vaikka kuinka yritän tilata joskus jotain muuta, mie päädyn aina samaan annokseen. Miks hyvää pitäis tietenkään mikskään vaihtaakaan. Odotusaikaa ei Pikkukiinalaisessa muuten ole - muutaman kerran oon lähteny melkein nauraen ulos, kun en tilaukseni jälkeen oo kissaa ehtiny sanoa kun ruoka on jo tassussa valmiina matkalle kotiin. Tämän päivän kierrokselta vien siis kotiini kiinalaisen pikaruoan vaikkakin riisin sijasta nuudeleilla tällä kertaa:

KIINALAINEN PIKARUOKA "Kanaaa-anana"
4 annosta:

Munanuudelia
4 kanafileetä
1 prk ananaspaloja
1 sipuli
3 kynttä valkosipulia
1 paprika
2 dl makeaa chilikastiketta
½ - 1 dl soijaa
mustapippuria
chilijauhetta

- Pese ja paloittele kanafileet ja paista ne pannulla. Kun kanat ovat kypsyneet, lisää kyytiin reilumman kokoisiksi jätetyt sipulit, viipailoidut valkosipulin kynnet ja paprikat. Paistele hetki, lisää sitten ananakset, soija, chilikastike ja ripaus mustapippuria ja tulista chilijauhetta.
- Keitä vesi vedenkeittimellä, laita oman tarpeen mukaan nuudelia laakeaan kippoon ja kaada vesi päälle. Kun nuudelit on parin minuutin päästä kypsiä, kaada vesi pois.
- Kokoa annos lautasille nätisti ja syö heti!