keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Haitaribussi se ääntää että

"Äiti, mikä on haitaribussi? Onko tuo haitaribussi? Meneekö ne aina Poriin? Milloin me nähdään sellainen haitari? Soiko se oikeasti?". Näitä kysymyksiä Runotyttö tipautteli pitkin keväisiä päiviä muutaman viikon ajan aina bussin nähdessään ennen kuin äiti tarttui niihin tosissaan. Haitaribussi. Se oli omassakin lapsuudessa erikoisuus, joka kuului vain Tampereelle. Muualla Suomessa, tai ainakaan omassa kotikaupungissani, ei niitä tainnut koskaan olla (paitsi Helsingissä, Kuopiossa ja hiihtokeskuksissa joskus aiemmin). Runotyttö keksi haitaribussit kuultuaan kummityttöni soittavan Pikku Kakkosen Seikkailukoneessa haitarillaan Juice Leskisen Haitaribussi -kappaleen ja tarttui laulussa oleviin nokkeliin sanoihin. Haitaribussi. Äidin piti taas googlata. 


Kun on lapsi, pienet asiat ovat isoja. Pilvet korkealla ja sateisetkin päivät aurinkoisia. Ja seikkailut, ne tulevat vastaan ihan tuosta vaan, tavallisina päivinä, tavallisista asioista, sellaisista, joiden näkemisen taidon aikuisena helposti kadottaa jos ei ole valppaana. Muistan, että muutama vuosi sitten uutisoitiin nivelbussien jäävän historiaan, kun Tampereen kaupungin liikennelaitos luopui viimeisistä nivelbusseista kaupunkiliikenteessä. Mutta sitä en tiennyt, että toissavuonna samainen laitos osti uudestaan käyttöönsä kaksi Arlandan lentokenttäliikenteessä ollutta haitaria ja toi ne yllättävän lähelle, meidän lähiliikenteeseemme puretun homekoulun väistökoulukuljetuksia varten! Haitaribussi ajaa aamuisin kolme vuoroa melkein meidän kotioveltamme!


 


Innostuin Runotytön innostuksesta ja niinpä me sitten yhtenä aurinkoisena aamuna lähdimme bussiseikkailulle. Ja olihan se jännää. Ensin oikean pysäkin löytäminen, sitten bussin odottaminen ja sen jälkeen pitkän auton ja siellä olevien koululaisten ihmettely. Ja se haitari, se soi oikeasti! Päästeli kummallista kurinaa ja henkäilyä ja ujellusta, varsinkin bussin kääntyessä pitkin tuttuja katuja. Runotytön maailmassa se oli aitoa magiaa vaikka kuski naureskelikin nivelbussien raivostuttavasti kitisevän ja rämisevän ja olevan jatkuvasti rikki. Kovin pitkäikäisiä autoja ne eivät kuulemma ole, joten montaa vuotta eivät nämä kaksikaan todennäköisesti liikennöi. Mutta me ehdimme kyytiin, saimme kuin saimmekin nähdä nuo legendaariset haitarit, joista laulujakin on tehty, vaikka ne kerran jo ehtivätkin kadota.

Tiitiäisen nukkuessa vaunuissa ja Runotytön ollessa alle neljävuotias oli aamuseikkailu meille kaiken muun hyvän lisäksi aivan ilmainen. Ja koska yhden asian on tapana johtaa aina seuraavaan, me katselimme Herra K:n kanssa viikonloppuna Juice-elokuvan ja pidimme piiiiitkästä aikaa "turhien tietojen tunnin", jota emme vuosiin ole muistaneet. Erityiskiitos vielä aurinkoisen keskiviikkoaamun linjan 73K mukavalle ja hyväntuuliselle kuljettajalle! Viimeinen olemassa oleva haitaribussireitti on muuten taas sellainen erikoisuus, josta Nokian kaupungin kannattaisi olla erikseen ylpeä!

1 kommentti:

  1. Ihana tarina haitaribusseista ja Runotytöstä, joka koki jännittävän seikkailun haitaribussin kyydissä. Lapsi osaa nauttia arkisista asioista - kaikki on uutta ja jännittävää <3.

    VastaaPoista