tiistai 20. kesäkuuta 2017

Pikkujoulu ja pikkujuhannus

Entisten työkavereiden kanssa puhuimme usein lounastunnilla työpaikan loikoisassa loungessa istuessamme kolmikymppiseksi tulemisen to-do-listasta, siitä, miten jokaisen meistä olisi hyvä jossain vaiheessa pysähtyä hetkeksi ja listata ne asiat, joita ei ole koskaan ennen tehnyt ja haluaisi ennen aikuisen iän virstanpylvästä kokeilla. Omalta osaltani se merkkipaalu meni jo, enkä silti ole kokenut erityistä tarvetta listata kokemattomia tai tekemättömiä asioita. Mistään sellaisesta mitä haaveilisin, en ole jäänyt paitsi. Olen kulkenut kohti pieniä ja suuria unelmiani kärsivällisesti ja kokolailla määrätietoisesti, mutta se, että elämä heittää eteen hauskoja pieniä täkyjä joihin siinä hetkessä tarttua, on enemmän kuin tarpeellista ja upeaa.



Siskoni lanseerasi kolmen naisen koplan kalentereihin viime vuonna kaksi uutta vuosittaista tapahtumaa: pikkujoulun ja pikkujuhannuksen. Näiden tapahtumien tarkoitus on rauhoittaa ruuhkavuosissa räpistelevien ystävysten aikatauluhin kaksi yhteistä ajankohtaa, jolloin  istutaan kiireettä aloilleen, jutellaan ja nauretaan. Ollaan vaan, nautitaan hyvästä ruoasta, juomasta, aikuisesta naiseudesta ja naisten välisestä ystävyydestä. Tapahtumilla ei ole muuta agendaa kuin mennä ilman sen suurempia suunnitelmia Tampereella sinne minne nokka näyttää, ja tarttua hetkessä siihen mitä vastaan tulee - jos siltä tuntuu. Ja hyvien ystävien seurassahan siltä usein tuntuu.






Pikkujoulu ja pikkujuhannus, niille ei ajalla ole niin väliä, kumpaakin juhlaa voi viettää melkein milloin vain. Oikeanlainen rento ja iloinen asenne on tärkein. Eteläpuistoon, Laukontorin tuolle puolen, vanhan speedwaystadionin paikalle on rakennettu täydellinen pikkujuhannuksen viettopaikka. Sinisenä välkehtivä Pyhäjärvi, upea iso laituri, rantaterassi riippumattoineen ja löhötuoleineen on maailman kaunein kesäranta peli-, piknik- ja grillausmahdollisuuksineen. Sinne minä siskoni ja ystävättären kuohuviinipulloinemme ja vaahtokarkkeinemme kesämekoissamme vein. Aurinko paistoi, tuuli suhisi rannan puissa ja hiekkakentän toisella puolen kohoavissa jättimäisissä vaahteroissa. Kesäinen Tampere helli meitä. Kesärannan kahvilasta sai virvokkeita ja jäätelöä, täytettyjä bageleita ja pikkusuolaistakin sitten kun nälkä uudelleen iski. Kahvilan lisäksi rannassa oli toinenkin konttiyritys: Supstation Tampere.



Tuohon toiseen konttiin me emme kiinnittäneet ensin mitään huomiota, me lökötimme, höpötimme ja nautiskelimme auringosta kaikessa rauhassa häiriintymättä mistään ympärillä tapahtuvasta. Emme mitään huomiota, ennen kuin tuon toisen kontin yrittäjä tuli luoksemme ja sai houkuteltua meidät konttinsa pimeään takatilaan kolmen märkäpuvun ja kuuden neopreenikengän kanssa. Luvassa oli kokeiluerä suppausta, Sup-lautailua, stand up paddlingiä eli seisontamelontaa. Kaikille tuttua, mutta entuudestaan kokematonta trendikästä vesilajia. Tottakai me innostuimme! Voi sitä naurua, kun kontista ulos tultuamme saimme kuulla taisteltuamme itsemme innokkaina väärinpäin tarjolla olleisiin asuihin, siskoni vielä nurinpäin-väärinpäin! Ei ihme, että pukeutuminen oli niin vaikeaa! Aavistuksen pahoillaan olleen näköinen yrittäjä yhtyi nauruun, kun vedet silmissä pyysimme häntä tulevaisuudessa muistamaan kertoa lajin ensikertalaisille kokeilijoille, että märkäpuvun vetoketju kuuluu olla selässä. Ja lohduttamaan epäilijöitä, että meidän kokemuksemme mukaan märkäpukuun pukeutuminen oli sup-kokeilun vaativin osuus.




Sinisen taivas ja sinisenä kimmeltävä järvi. Aurinko, tuulen viilentävä vire. Nämä ovat niitä hetkiä, joita elämä parhaimmillaan tarjoilee suoraan nenän alle. Niihin on tartuttava ja nautittava ne sellaisenaan, raakana ja yllättävänä. Pikakurssi suppailun saloihin kuivalla maalla, sitten lauta alle ja rohkeasti rantaan kokeilemaan. Ensin polviltaan laudan päällä tasapainoa hakien, lopulta seisaaltaan melkein kuin ne kauniit naiset ja salskeat nuoret miehet sosiaalisen median näyttävissä kuvissa. Mikä itsensä ylittämisen ihana tunne! Onnistumisen riemu, yli kolmikymppisen kaupunkipäivään valmistautuneen naisen lapsenomainen innostus yllättävästä vesiurheilusta. Uskaltauduimme melomaan rantaa pitkin melkein Rosendahlille saakka ja toiseen suuntaan Tampereen valtatien sillan alle. Jalat lakkasivat pian tärisemästä, ohi ajavien veneiden aiheuttamat aallot eivät hetkisen jälkeen enää pelottaneet, uudesta kokemukseta tuli jännittävän sijasta nautinnollinen.


Ihan tuntia emme ensikertalaisina jaksaneet. Tai malttaneet. 45 minuuttia riitti hyvin alkeiden oppimiseen. Siskon kanssa me emme pulahtaneet, varpaat piti kastella 12-asteiseen järviveteen jälkikäteen laiturille istuutuessa. Mutta hiki hommassa tuli, märkäpuvun sisällä oli märkää kuivana pysymisestä huolimatta. Lasi kuohuviiniä lisää, leveä hymy, uuden kokemuksen ihastelua ystävien ja muiden rannalta suoritusta uteliaina seuranneiden ihmisten kesken. Oliko se helppoa, pelottiko? Miltä se tuntui? Ottiko voimille? Hauskaa taisi olla. Paljonko kokeilu maksoi? Supstationin hinnastossa lukee 15e/tunti, se oli vähemmän kuin etukäteen osasin ajatellakaan. Kun kesä ehtii pidemmälle ja vesikin vähän lämpenee, pitää suppausta mennä kokeilemaan uudelleen. Silloin märkäpukuakaan tuskin tarvii. Herra K tulee ihastumaan varmasti!

Asenne. Juuri sitä minä rakastan siskossani ja ystävättäressä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti