Ensimmäistä kertaa elämässäni

Kaunis kesäinen ilta. Ajan moottoritietä kohti matalalta paistavaa aurinkoa ja mietin mitä ihmettä olen tekemässä. On tiistai, tavallinen arki-ilta, mutta minulle siinä ei ole mitään tavallista. Viimeisten viikkojen aikana olen tehnyt kaikenlaista ensimmäistä kertaa elämässäni, eikä tämä ilta ole siihen poikkeus. Olen jälleen ensimmäisen kerran äärellä. Käyn kirkoissa vain rippijuhlissa, häissä, kastejuhlissa ja hautajaisissa, nyt olen matkalla naapurikunnan kirkkoon kuuntelemaan kuoromusiikkia Tampereen Sävel -tapahtuman osana.

Kirkkojen lähellä on aina rauhallista. Hiekkaiset tiet rahisevat jalkojen alla, linnut laulavat, lempeä tuuli suhisee korkeissa puissa. Ylöjärven komea puukirkko on rakennettu vuonna 1850 muutamia vuosia aiemmin palaneen vanhan kirkon tilalle. Hiljaisena tiistai-iltana on hauska katsella keltaiseksi maalattua ristikirkkoa ja kuvitella kansaa sen ympärille 150 vuotta sitten. Silloin eivät karting-autot päristelleet viereisellä parkkipaikalla eikä kirkossa ollut konsertteja vaikka kuorolaulua harrastettiinkin joillain paikkakunnilla. 150 vuotta sitten Ylöjärvellä ei juuri vieraillut amerikkalaisia.

Isossa, yli 500 hengen kirkossa esiintyy tänä iltana amerikkalainen nuorisokuoro New Yorkista, siellä asuva ystäväni suositteli sitä minulle. Kuoro on tunnettu korkeatasoisesta taiteellisesta tyylistään, johon vanhojen klassikkojen rinnalla kuuluvat kevyemmät laulelmat ja kantaaottavatkin uudet teokset. Maailmalla tunnetaan musiikkitapahtuma, josta minä Tampereen seudulla asuvana en ole aikaisemmin kuullutkaan.

Istun ja odotan, katselen ympärilleni uteliaana. Maksan kirkollisveroa käyttämättä juurikaan kirkon palveluita, taivaallista kiinteistöveroa, naurahdan, hoitomaksua siitä, että nuo kulttuuriimme vahvasti vaikuttaneet rakennukset pysyisivät kunnossa ja kertoisivat meille tulevaisuudessakin historiastamme. Nyt istun kirkossa ja nautin kultturista. Laiva. Kirkkojen katoista roikkuu kynttiläkruunujen lisäksi usein laivoja. Miksi? Lahjana, lupauksena tai kiitoksena kirkolle lahjoitettuna, merimiesten aikakaudella myrskyjä ja vaaroja vastaan esitettyinä toiveina tai merkkeinä Jumalalle annetuista lupauksista, muistan lukeneeni. Millaisenhan tarinan Ylöjärven kirkon laiva kertoisi, jos osaisi? Esitys alkaa, laulu täyttää koko kirkon. Liikutun. Yllätyn siitä, miten voimallisesti 32 tytön täydellisesti yhteensoivat heleät äänet vaikuttavat minuun.

Joka toinen vuosi pidettävän Tampereen Sävel -festivaalin Songbridge -tapahtumaan on kutsuttu mukaan kaksi kansainvälisesti arvostettua lasten- ja nuorten kuoroa, niistä toinen on tämä useaan kertaan palkittu amerikkalainen Young People´s Chorus of New York. Kuoronjohtaja, Francisco J. Núñez perusti kuoron vuonna 1988 voidakseen tarjota kotikaupunkinsa lapsille mahdollisuuden harrastaa musiikkia varallisuuteen, uskontoon tai rotuun katsomatta. Francisco itse kasvoi New Yorkin köyhällä asuinalueella yksinhuoltajaäidin ainoana lapsena. Äiti sai juuri ja juuri raavittua sen verran rahaa kokoon, että sai hankittuaan Franciscolle kirpputorilta pianon, mutta soittotunteihin hänellä ei ollut varaa. Lahjakkaan lapsen musikaalisuus onneksi kuitenkin huomattiin ja hän sai tarvitsemansa tuen ja onnistumisen tunteen rakastamassaan lajissa. Tuon saman tuen hän on halunnut mahdollistaa muille samassa tilanteessa oleville. Alun perin yhdeksän lapsen kuorosta on vajaassa 20 vuodessa kasvanut 1 600-henkinen järjestö, jossa eri-ikäisten lasten ja nuorten kuoroja on useita eri puolilla New Yorkia.

Yksi YPC:n esitysten kohokohdista on Joan La Barbaran AMurmuration for Chibok (vapaasti suomennettuna Sivuääniä Chibokille), kymmenminuuttinen teos, joka on sävelletty jotta Boko Haramin Nigeriassa Chibokin kaupungissa vuonna 2014 kidnappaamien tyttöjen kohtalo ei unohtuisi. Kun kuoro toukokuun alussa esitti teoksen Brooklynin museossa New Yorkissa, lähes yhtä aikaa esityksen kanssa saatiin uutinen 82 tytön vapauttamisesta. Sattumaa tai ei, yli 100 tyttöä on Nigeriassa edelleen vankina tai kadoksissa. Kuka tietää mitä tapahtuu, kun teos nyt Suomessa esitetään uudelleen. Kuoron tytöt esittävät nigerialaisen kaupungin kadun ääniä ja ääniä koulusta ja jakavat yleisöön siepattujen tyttöjen nimiä. Minulle ojennetaan yksi. Katselen sitä edessäni kuunnellessani teoksen loppuun.

Uskontoon, rotuun tai taustaan katsomatta. Kun esityksen toinen, iloisempi osa alkaa, kirkon alttaritaulussa ristillä roikkuva kärsivä Jeesus vähän häiritsee. Tyttöjen ilmeet kirkastuvat, he silminnähden nauttivat laulamisesta. Teknisesti vaikeat laulut kertovat New Yorkin metrosta ja suurista puista. Laitan silmät hetkeksi kiinni ja kuvittelen olevani suurkaupungissa toisella puolella maailmaa. Matka onnistuu, olen muutaman minuutin toisella mantereella maailman toisella laidalla.

Esityksen jälkeen en malta lähteä heti kotimatkalle. Juttelen hetken kirkonportailla innosta hihkuvien 14-19-vuotiaiden tyttöjen kanssa. He ovat olleet Tampereella vasta muutaman päivän, eivätkä ole vielä ehtineen nähdä kaupunkia, mutta Michelle, Dea ja Alyssa kertovat odottavansa sitä, että pääsevät katselemaan ympärilleen harjoitusten ja konsettien välissä. Tytöt ympärillä huokailevat ihmetyksestä kirkkomaan takana kasvavia valtavan korkuisia kuusia, kaipeita ja pitkiä puita, jotka tuntuvat yltävän taivaaseen saakka. New Yorkin suuret puut ja ylöjärveläiset kuuset. Tämä on tyttöjen ensimmäinen matka Suomeen, etukäteen he eivät tienneet Suomesta tai Tampereesta yhtään mitään, toivovat oppivansa paitsi muutaman sanan kummallista kieltämme, myös jotain muuta meistä tamperelaisista. Turisteja minun kotikaupungissani.

Ps. Jos haluat kokea saman ja tämän päivän kuorotoritapahtuma meni jo ohi, Young People's Chorus esiintyy vielä kerran, Tampere-talon isossa salissa lauantaina 10.6. klo 19:30 Songbridge gaalassa.