Pieni makupala

Ihminen tarvitsee taidetta. Ei elääkseen niin kuin ruokaa, mutta makupalaksi, mausteeksi, mielen piristeeksi. Vähän niin kuin hyvää kahvia ja sen kanssa pientä leivosta silloin tällöin. Vuonna 1838 rakennettuun kruunun viljamakasiiniin sata vuotta myöhemmin remontoitu Tampereen taidemuseo on matalankynnyksen taidepalanen. Sopivan pieni, sopivan punatiilinen, sopivan kävelymatkan päässä ihan keskustassa. Sinne voi mennä vaikka käymään vaan museokaupassa katselemassa postikortteja, jos ei heti uskaltaudu alakerran Muumilaaksoon tai kulloinkin esillä olevaan näyttelyyn. Kävimme Runotytön kanssa muutama viikko sitten museokaupassa hakemassa mustekyniä ja täyttämässä pahinta taidenälkääni haistelemalla taidemuseon tuoksua. Eilen Runotyttö jäi nukkumaan päiväuniaan Herra K:n huomaan, kun minä kävin mummun kanssa kurkistamassa Essi Renvallin teoksia, näyttely kesällä Oulussa jäi väliin. Nyt teokset ovat lainassa Tampereella, Renvallilla oli oululais-tamperelaiset juuret. 

Ihmisyyttä etsimässä. Muottiin taipumaton. Vaikka katsoimme näyttelyn ilman opasta tai opastusta, piirsivät teokset elävästi kuvan aikansa vahvasta naisesta, modernista äidistä, joka elätti perheensä tekemällä sitä mitä rakasti. Harva taiteilija 30-70-luvun Suomessa pystyi samaan, mieskään. Vaikka kuvataiteesta tai sen termeistä tai vivahteista ei mitään niin hirveästi ymmärtäisikään, on tämä taidepala maistuva. Sopiva sekoitus taiteellista ja kaupallista tuotantoa, elämää, erilaisia ihmisiä, joita taiteilija oli komeasti kuvannut.

Piirit Suomen kokoisessa maassa ovat pienet. Kun juuri oli nähnyt etuoikeutettuna ennakkoon Tampereen työväen teatterin lavalla Viita 1949 -musikaalin ja kuullut siellä nimet Meriluoto ja Jäntti, toistuivat nyt nuo kaksi nimeä taidemuseon näyttelyssä. Jäntti oli WSOY:n johtajana ratkaisevassa asemassa kuvanveistäjä Renvallin uran nousussa osaavasta lapsikuvaajasta arvostetuksi muotokuvaajaksi tilatessaan tältä 30 kirjailijan muotokuvat. Meriluodon pronssinen pää oli yksi teoksista, museo oli somistanut salia pätkällä Ailan runoa.

Kirjailijoita, näyttelijöitä, liikemiehiä, poliitikkoja ja heidän perheitään.Silmiä, hiuksia, suun ilmeitä ja leukojen kaaria. Renvallin töitä katsellessa puolitoista tuntia hujahti hetkessä. Pronssia, graniittia, marmoria ja kipsiä, perinteisiä rintakuvia ja töitä, joita on koristeltu kultauksin, helmin, painokuvioin ja erilaisin värein. Vaikutteita Egyptistä, enkeleitä ja kädettömiä Kristuksia. Eläviä, arvokkaita, mallejansa arvostavia teoksia. Luonteenpiirteet esiintuovia, niin on sanottu. Näyttely herätti ajatuksia ja tiedonjanoa, vähän väliä piti keskustelun lomassa googlata mitä kukakin muotokuvien malleista on aikanaan tehnyt ja mistä tunnetuksi tullut. Teoksia oli mukavia katsella. Ne olivat hyvä makupala kivaan viikonloppuun. Ei liian hieno. Ei liian vaikea. Maistuva. Hyvälle tuulelle saava, sopivan kermainen ja makea.

Museosta ulos astuessa hymyilytti, vaikka sää oli tuulinen ja kamalan kolea. Viima puri hansikkaiden ja sukkahousujen läpi ihon alle saakka. Tuli mieleeni, että me tamperelaiset olemme oikeastaan aika onnekkaita. Meillä on monta hyvää taidemuseota ja galleriaa, mutta välttämättä meidän ei tarvitse mennä museoon nähdäksemme taidetta. Yksi Renvallinkin tunnetuimmista töistä, Atlas-tyttö, on silmiemme alla tavallisen työmatkan varrella Marianpuistossa. Ja monta Wäinö Aaltosen työtä eri puolilla keskustaa. Vinkkinä niille, jotka miettii kehtaako oman vauvansa kanssa mennä taidemuseoon: Tampereen taidemuseossa on kerran kuussa omat päivänsä otsikolla "Vauvan kanssa museoon". Seuraava vauvapäivä on 9.11., sitten 7.12. ja tämän näyttelyn ehtii nähdä vielä 18.1. Sisäänpääsy vauvapäivinä on 3€ aikuinen alle 3-vuotiaan lapsen kanssa. Lapsi pääsee ilmaiseksi. Perjantaisin klo 15-17 työviikon päätteeksi on museoon kaikille asiakkaille vapaa pääsy.