Kultaa ja hopeaa

Harmaat päivät seuraavat toisiaan, pilvet roikkuvat matalalla kuin lumisadetta odotellen. Nekin. Aurinkoiset syyspäivät keltaisessa kuulaudessaan ovat ihania, mutta vasta ihan äsken huomasin, miten paljon pidän myös sadepäivistä. Sadepäivät kotona ovat hiljaisia, ihanan hiljaisia. Ei lehtipuhaltimia, ei moottorisahoja, ei klapikoneita, naulapyssyjä tai muita pihatöiden ääniä. Sadepäivinä kaikki muut ovat sisällä, koiratkin, edes naapuruston koirat eivät hauku sateisina päivinä. Siksi sateisina päivinä on mukava nukuttaa Runotyttö ulos ja kävellä raikkaassa kelissä itsekin lenkki. Ja istua sisällä kirjoittamassa ilman, että jatkuva ujellus alkaa kiristää hermoja. Me emme ole sokerista, mutta rakastamme sitä, siksi sateisena päivänä on mukava lähteä kaupunkiin kahville.

Muistatteko Sinkkuelämää -sarjan toiseksi viimeisen jakson ja siitä kohtauksen, jossa päähenkilö Carrie istuu pariisilaisessa kahvilassa yrittäen nauttia ihanista leivoksista suurten vesipisaroiden valuessa kahvilan ikkunaa pitkin, mutta syöttää koti-ikävässään puolet herkuistaan vieressä kuolaavalle koiralle? Ah, mikä kohtaus kahviloita rakastavalle! Miten haikean ihana kohtaus, mahanpohjasta kouraiseva kohtaus. En enää käy kahviloissa yksin, Runotyttö on lähes poikkeuksetta seuranani niin, että ehtisin vaipua kovinkaan syvälle harmaaseen mielentilaan, mutta ennen kävin ja tunnistan hyvin tuon tunnelman, muistan, miltä tuntui ikävöidä sydämensä pohjasta syyssateen rummuttaessa isoja ikkunoita. Nykyisellään Tampereella on valtavasti kauniita kahviloita, joissa voi tunnelmoida tuon alakuloisen kohtauksen tyyliin. Vaikka koiria kahviloissa ei Suomessa kai saa olla, ei ainakaan yksin pöydissä istumassa.

Yksi uusi tunnelmallinen tuttavuus on Royal Bakery Cafe Stockan takana Tuomiokirkonkadun kävelypätkällä. Sen isoista ikkunoista avautuu kaakelimaisesti kivetty ostoskatunäkymä melkein kuin Pariisissa, vitriinin leivokset, täytetyt leivät, piiraat ja croisantit vievät kahvittelijan hetkeksi kauaksi täältä. Viidentoista minuutin miniloma, jolla lataa akut helposti loppuviikoksi. Tuohon kahvilaan mahtuu monenlaista tunnelmaa monenlaisella fiiliksellä, iloisella ja hilpeällä ja myös harmaalla. Kahvilan pöytien ääressä istuukin kaikenlaisia ihmisiä, kouluikäisiä lapsia vanhempiensa kanssa, baskeriin ja saappaisiin sonnustautuneita nuoria naisia läppäreineen, työmiehiä kahvitauolla ja pienten vauvojen kanssa kahvittelevia seurueita. Ja nainen, joka kirja auki pöydällä katselee ikkunasta katua ja näyttää pysähtyneen paikoilleen.

 
Kesäkuussa avattu kahvila on minulle aivan tuntematon uutuus vielä lokakuussa. Tai ei nyt aivan tuntematon, tunnen minä leipomon tuotteet, teatterien väliajoilta tutut näytelmäleivokset ja ilmavan, mehevän punajuurileivän, jota olen moneen kertaan hakenut tuliaisiksi kylään mennessäni. Tamperelaisleipomon upeat, kuninkaallisillekin kelpaavat leivokset tulevat Hervannasta, samoin leivät ja muut leivonnaiset. Ne kaikki ovat alusta loppuun itse leivottuja, eivät pakasteita tai puolivalmisteita. Ihania lähiherkkuja! Kävelykadun paikka ei ole pelkästään vain leivoskahvila, siellä tarjoillaan joka päivä myös keitto- ja salaattilounas, lauantaisinkin.

Lämmin kanaleipä ja kanelinen korvapuusti. Sopivasti perinteitä, sopivasti tekijän omaa makua. Loistava täytetty leipä, yksi parhaista pitkään aikaan. Rapea kuorinen maistuva leipä ja pehmeät täytteet. Minä tykkäsin. Niin paljon, että tänne pitää päästä pian uudestaankin muuttamaan harmaat sadepäivät hopeiksi ja keltaiset aurinkopäivät kultaisiksi.