sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Yksi kolmesta korkeasta tornista

Tampereen silhuettia komistaa kolme korkeaa tornia: Näsineula, Pyynikin näkötorni ja Pispalan haulitorni. Kahteen niistä pääsee katselemaan maisemia, mutta kolmatta saa katsella vain maasta käsin. Pispalan haulitorni on yleisöltä suljettu, silti kaikkien nähtävillä. Ajan autolla tai bussilla ohi tornista päivittäin kahteen kertaan, junallakin useita kertoja vuodessa. Katselen sitä siis reilun parisataa kertaa vuodessa, kymmenessä vuodessa katselukertoja on kertynyt yli 2 000. Silti vasta nyt lähestyin tornia ensimmäistä kertaa.


Pispalan haulitorni on rakennettu vuonna 1908 toisella puolella harjua aiemmin sijainneen vanhan haulitornin tilalle. Haulitorni on kuin korkeuksiin nostettu työmaakoppi, punainen laatikko pitkien jalkojen päällä, tarkalleen ottaen 55-metristen. Metallisten jalkojen ja niiden välissä ylös huipulle risteilevien kapeiden portaiden keskellä on paksu metallinen putki. Putken on täytynyt olennaisesti liittyä haulien valmistukseen, sen tiedän, mutta miten, sitä en. Miten niin pienessä kopissa on koskaan tehty tehdasmaisesti yhtään mitään, varsinkaan yli 300 tonnia hauleja vuodessa?

Kun kiertää Pispalan valtatieltä alas tornin juurelle junanradan varteen, alkaa juttu yhtäkkiä näyttää paljon selvemmältä. Tornin alla on tiilirakennus, vanha valimo, jossa tehtaalle tuotu lyijy on selostuksen mukaan sulatettu, sekoitettu oikeanlaiseksi yhdistelmäksi antimonin ja arsenikin kanssa, ja valettu sitten harkoiksi. Harkot on tornin aidassa edelleen olevan vinssin avulla hinattu ylhäällä sijainneeseen varsinaiseen valuuverstaaseen. Kopissa tornin huipulla oli tulipesä, jonka päällä padassa harkot sulatettiin uudelleen ja sulannut lyijyseos kaadettiin hauliputkeen jonkinlaisen sihdin läpi. Sula lyijy pusertui sihdistä pisaroiksi ja pisarat putosivat putken läpi alhaalla odottaneeseen vesialtaaseen kovettuen matkalla täydellisen pyöreiksi pikkuhauleiksi.

Tarinaa haulien valmistuksesta on hauska lukea, hymyilyttää kuvitella mies torniin kylminä talviaamuina pimeässä pakkasessa tulipesää lämmittämään ja nostelemaan käsikauhalla sulaa lyijymassaa 400kg:n suuruisesta padasta putken yläpäässä olleeseen hauliseulaan. Nopeasti laskien mies on kauhonut sulaa lyijyä kaksi padallista päivässä vuoden jokainen päivä, ylikin, jotta tuo mainittu 300 000 kg hauleja on tippunut putkesta alas. Olin ajatellut, että haulit olisi tehty alhaalla valimossa valmiiksi ja hinattu ylös torniin vain putkessa hiottaviksi. Että haulit olisivat olleet muotopuolia valuutyön jäljiltä ja hiotuneet pyöreiksi haulitornin putkea pitkin alas kieriessään. Ilman tarinaa en ikimaailmassa olisi osannut kuvitella tuohon pieneen koppiin sulattamoa enkä alakerran tehtaaseen naisia ompelemaan pellavaisia pussukoita kirkkaiksi kiillotettujen haulien pakkaamista varten.

Raskas on työ miehellä ollut, mutta maisemat kertakaikkisen upeat. Onkohan hän osannut nauttia niistä? Ovatko naiset alhaalta koskaan kiivenneet ylös torniin ihailemaan haulimestarin jokapäiväistä maisemaa? Hyvät riistavuodet vuosisadan alussa, Amerikoista tuodut halvat haulikot, jollaisten omistaminen oli muodikasta. Liikesalaisuuksien suojeleminen ja valmistusmenetelmien ammattimainen urkinta... Nykyihmisenä noita aikoja on jännittävää ajatella.

Katselen Tampereen Haulitehtaan rakennelmia uteliaana ja siellä aikanaan tehtyä työtä kunnioittaen. Torni on osa tamperelaista tehdashistoriaa, Suomen ainoa jäljellä oleva haulitorni, suojelukohde, jonka seinässä pyydetään katutaiteilijoita ystävällisesti jättämään rakennus rauhaan. Ase- ja metsästystarvikekauppias Karl Frans Hjort oli pääosakas haulien valmistuksen vasta vuonna 1972 Pyynikin tornissa lopettaneessa Tampereen Haulitehdas Osakeyhtiössä. Yhtiö valmisti kiväärihauleja Tampereella vuodesta 1859 lähtien, tässä tornissakin siis 64 vuotta. K.F. Hjort Oy on toiminnassa edelleen, aseiden myyjä ja maahantuoja, vaikkei hauleja enää itse valmistakaan. Vanha haulitehdas on nykyisin vuokrattava juhla- ja kokoustila.
 

Herra K:lle seikkailustani ja uusista historiatiedoista innoissani kertoessani, Herra K myhäili ja nyökytteli päätään: "Olisit kysynyt minulta tuon, sen minä olisin tiennyt. Kyselet aina kaikkea turhaa, mutta vain harvoin näitä tärkeitä asioita". Sitten hän klikkaili muutamia sivuja läpi ja esitteli kahden tamperelaisjääkiekkojoukkueen maalivahtien kypärät, joista toista koristaa kaikki Tampereen kolme korkeaa tornia ja toista kaksi niistä.

2 kommenttia:

  1. Ai että, samalla kun luin tätä postausta, katselin ulos kuudennen kerroksen asunnostani Kalevassa ja silmäilin tuota tornia. Voitko kuvitella että se näkyy keittiööni saakka? :)

    -Anne

    VastaaPoista
  2. Oi Anne, nauti kauniista maisemistasi, olet ne ansainnut! Entisen työpaikan kahvihuoneen ikkunasta näkyi Finlaysonin katot ja Pyynikin näkötorni, nykyisistä ikkunoista Tammerkoski ja Kehräsaaren punainen tiili. Tykkään nykyisestä enemmän :)

    VastaaPoista