Pieni pala Ranskaa Joanne Harrisin hengessä

Kaupunki on sateinen ja loskaisen harmaa. Kirpeän marraskuinen tuuli nipistää nenän päätä, hiukset kiertyvät märässä tuulessa paksuiksi sotkuisiksi kimpuiksi ja valuvat masentuneina olkapäille. Kesällä niin valoisa ja elämää täynnä oleva Laukontori on hiljainen ja autio, laiturityömaan työkoneetkin seisovat paikoillaan talvea enteilevässä hämärässä aamupäivässä. Ihmisiä ei räntäisellä koiranilmalla tunnu liikkuvan missään ja miksi liikkuisikaan - varpaathan siinä vain kastuvat. 

Tällaiseen merkityksettömään syksypäivään tuo merkityksen vain erityinen kokemus. Jotta tällaisen päivän voi muistaa myöhemmin, se tarvitsee sellaisen, aivan erityisen lounaspaikan. Pienen, erilaisen, vähän taianomaisen, ei-todellisen paikan, joka tuntuu heti tutulta vaikket olekaan käynyt siellä koskaan aiemmin. Aina ei tarvitse lähteä kauas päästäkseen siihen kaivattuun toiseen maailmaan. Tälläkin kertaa se toinen maailma löytyy keskeltä omaa kotikaupunkia, alatorin laidalta omassa rauhastaan. Wistub Alsace on pieni ovi, kolme ikkunaa ja kaksi tummanvihreää markiisia 1900-luvun alussa rakennetun klassisen, Laukonhoviksi nimetyn, kauniin kerrostalon alakerrassa. Viinitupa ei huutele räikyvillä mainoksilla tai tarjouskylteillä, sinne astuvan pitää osata etsiä paikkaa, pitää tietää mitä tahtoo.

Kodikas ravintola on tyhjä torstaina kello 11:30. Meitä se ei haittaa, vain ravintoloitsijan puolesta harmittaa. Ja lounaan jälkeen myös kaikkien niiden tuhansien tamperelaisten, jotka lounastavat jossain muualla kuin Wistub Alsacessa. Tunnelmallinen ravintola ja sen ystävällinen henkilökunta ansaitsisivat jonon oven taakse syksyiseen viimaan koko lounasajaksi. Iltaisin, ravintolan auettua muutaman tunnin kiinniolemisen jälkeen uudelleen, siellä sellainen kuulemani mukaan usein onkin.

Ripustamme takkimme oven viereen hengariin ja valitsemme itsellemme ikkunapöydän, esimieheni ja minä. Tilaamme kolmen ruokalajin lounaskokonaisuudet keskustellaksemme lounaan äärellä töistä. Tällaisessa miljöössä työstä puhuminen olisi vakavalaatuinen rikos ellei työ olisi niin mielenkiintoista ja mukavaa kuin minun työni on. Me valitsimme hyvän paikan lounaallemme, minä valitsin hyvän paikan työn tekemiselle aikoinani: Myös esimieheni on lukenut Joanne Harrisin Appelsiinin Tuoksun ja tietää heti mitä tarkoitan, kun kuiskaan kuvitelleeni Framboise Dartigenin kotikyläänsä perustaman ravintolan näyttäneen valkoisine punaruudullisine liinoineen aivan Wistub Alsacelta. Vaikka kirjassa maaseutukylän sijaintisuunta Ranskan kartalla onkin koillisen sijasta luode.

   

Ravintolan pienestä ovesta sisään astumistamme seuranneet kolme tuntia lentävät ohitsemme ihanien tuoksujen ja herkkien makujen siivittäminä. Haukipullia hummerikastikkeen kera, paistettua lohta ja kukkakaalipyrettä, jälkiruoaksi Crème brûlée ja tummapaahtoinen ranskalainen kahvi. Kuuntelen taustalla soivaa ranskankielistä musiikkia ja hymyilen ruokalistalle, jossa Crème brûléen sijasta jälkiruoan kohdalla lukee paahtovanukas. Paahtovanukas ainoassa ravintolassa, jossa nimi todellakin oikeutetusti saisi olla alkuperäiskielellä kaikkien silti ymmärtäen sen! Päivitettyyn listaan nimi on muutettu, toisen maailman tunnelmani on rikkumaton siihen saakka, kun esimieheni kanssa astumme takaisin hyytävään tuuleen ja palaamme onnistuneesta lounaasta onnellisina työpaikallemme. Tiimipäivämme lounaspaikka on valittu. Tänne haluamme tuoda kaikki läheisimmät työkaverimme nauttimaan olostaan myös.