Arki pitää otteessaan, kevät tulee kovaa vauhtia ja omakotiasujalla riittää sen mukana touhua jos jonkinlaista. Tai jos ei nyt varsinaista touhua vielä lumien lopullista sulamista odotellessa, mutta tulevien touhujen suunnitteluita ainakin. Pieniä korjailuita, pihahommia, kukkasipuleita, pääsiäisen askartelua, tulevan kesän laittamisen mukavia pohdiskeluita. Oman kodin arjesta ja omista puuhista nautiskellessani tunnen silloin tällöin pienen ohimenevän pistoksen, häivähdyksenomaisen muutoksentuulen itsessäni: tunnen muuttuvani citytytöstä koko ajan enemmän ja enemmän kotihengettäreksi, idyllisen pikkukaupungin puutaloherrattareksi isoine pihoineen ja hedelmätarhoineen, ja vieraantuvani sitä mukaa Tampereesta. Vaikka edelleenkin olen Tampereella suurimman osan kaikista päivistäni keskellä punatiilistä tehdasaluetta kaiken sen historian ja kaikkien niiden tarinoiden ympäröimänä, saa vaihtunut kotikaupunkini otetta minussa omine lämpimine tunnelmineen. Välillä työpaikkani ikkunasta ulos tuijotellessani tekisi mieleni polkea jalkaa ja kiukutella Tampereelle, näyttää sille kieltä ja sanoa jotain sarkastista - ihan vaan siksi että se on niin lähellä, siksi että se on iholla, aina ajankohtainen. Tampere tuskin kiukuttelisi takaisin, se vain hymähtäisi minulle ymmärtävästi. Sillä on hyvä itsetunto, se tietää mitä se on, se kestää pienet mielialanvaihtelut - naiseltakin. Minä tunnen Tampereen itsessäni, näen sen, en vaan saa siitä tarpeekseni.
Tampere on viimepäivinä ollut minulle ikkunan takana, lähellä, mutta niin kaukana. Ei tavoittamattomissa kuitenkaan, vaikka en olekaan ehtinyt koskettamaan sitä eilen tai tänään. Onneksi Tampere on ollut uutisissa kuitenkin, positiivisissa sellaisissa, kymppisten loppukevennyksessä ja rekonstruktioissa vuosien takaa: Tampere-kalsarit ja Ruotsissa elokuvakuvausten takia vanha, uudelleen teippailtu Tampere-niminen lentokone, kiitos Herra K:lle sähköpostilinkeistä Tampere-ikävässäni. Uutisia lukiessani jäin jälleen kerran maistelemaan Tampere -sanaa, sitä miten se on hyvä kaupungin nimi, vähän niin kuin Oulukin on. Ei ylimääräisiä määreitä ajan tai paikan suhteen, siitä on nen- ja la-päätteet jätetty pois, samoin niemet, saaret, kosket, kylät ja muut tarpeettomat rajoitteet. Tampereesta voi tehdä kalsarit, siitä voi tehdä lauluja ja lentokoneita voi nimetä Tampereeksi. Tampere taipuu ulkomaisenkin turistin suuhun. Mutta edelleenkään en tiedä mistä tuo sana tulee. Tammerin tila, Tammerkoski... Tammer... Tammer-pere eli Tammerin laita tai reuna, Tampere. Pere. Perehtyä, peremmälle - jo nimessään Tampere kutsuu käymään sisään, tutustumaan itseensä ja tulemaan kavereiksi. Veljeni vaimo käyttää puheessaan verbiä perettää, mennä takaperin. Taaksepäin tässä kaupungissa sopiikin katsoa, historiaa Tampereella on takanaan jo vuosisatoja.
Tampereella on myös tulevaisuutta: Tampereen kaupungin matkailu- ja elinkeinojohtajien järjestämässä kilpailussa uudenlaisista ja kiinnostavista matkamuistoista nousi yli 600 idean joukosta voittajaksi tosiaan alushousut. Alushousut, karttakalsarit! Tampereesta on jo tehty olut, on jääkaappimagneetit, keittiörätit ja silmälasiliinat, on postimerkit, kahvit, suklaat ja oma kenkämerkkikin jo. Mutta kalsareita, niitä ei vielä ollut ja ne piti ehdottomasti saada - niillä saatiin huomiota. Sekä naisille että miehille tarkoitetuissa unisex-boxereissa on Tampereen kartta - ei katujen nimiä eikä nähtävyyksiä, mutta ristiinrastiin risteilevät kadunpätkät kuitenkin. Näsinneula ja keskustori. Suunnistaminen niiden perusteella ei siis onnistu, vaikka "kierros Tampereella" saakin mainostajan mukaan nyt täysin uuden merkityksen. Aivan täydellisesti en minun Tamperettani noista valko-vihreäsävyisistä alkkareista tavoita, mutta ajatuksen kuitenkin. Sen tutun ja rennon, ei pönöttävän tai turhan virallisen ollenkaan. Missäpä muualla matkamuistokalsarit voisivatkaan olla hitti kuin täällä - vaikka vähän punatiilistä seinää olisinkin itse niihin piirtänyt.
Tampere on aina muodissa, se on ollut sitä todistettavasti jo 1970-luvulla. Siltä ajalta on peräisin Finnairin Tampereeksi nimetty Caravelle-lentokone ja sen kyljessä kaupungimme pieni puna-keltainen vaakuna. Miksi tuo vanha lentokone sitten on pinnalla nyt? Siksi, että Aleksi Mäkelä ohjaa elokuvaa Suomen ainoasta lentokonekaappauksesta, syyskuun 1978 tapahtumista, kun liikemies kaappasi aseella uhaten Oulusta Helsinkiin matkalla olleen reittikoneen ja pakotti sen lentämään Tukholman kautta Amsterdamiin. Kukaan ei kuollut ja kaappaus päättyi lopulta onnellisesti - tarina oululaisen kaapparin haltuunottamasta Tampere-koneesta lienee siis piristävintä mitä Finnairista on pitkään aikaan kirjoitettu.
Pääsiäistä ja juhlapyhien kokkikokeiluita odotellessa käyttämättömänä kaapissa olleet ruoka-astiat täyttyvät istutuksista. Rairuohosta ja ohrasta kevään ensimerkkejä omalta pihalta bongaillessa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti