maanantai 5. elokuuta 2019

Ei sitä Roomaakaan päivässä rakennettu

Tampereen keskusta on ollut yhtä rakennustyömaata nyt jo vuoden päivät, kahdenkin, olen jo seonnut laskuissa. Hämeenkadun puut ovat kadonneet, kelta-punaiset työmaa-aidat hallitsevat näkymää, osa pahimmista kaivannoista on peitetty ohikulkijoiden silmiltä. Tyhjiä liikehuoneistoja on siellä täällä. Myllerretty maisema on kuin leikkaussalin pöydältä, jolla sydänleikkauspotilas makaa osittain liinoilla peitettynä koko rintakehä apposen ammolleen avattuna. Kun kaupunkia katselee, tekee mieli kääntää pää pois ja sormet ristissä vain yrittää uskoa, että kyllä siitä varmasti tulee vielä hyvä. Ihan hyvä. Ihan varmasti hyvä, parempi kuin se ennen oli.


Kun ajelin alkukesästä Hervannassa nettikirppariostosten perässä, näin siellä ratikkakiskot, sähköjohdot ja pysäkit täysin valmiina. Hämmennyin. Jossain päin on jo valmista! Autonratissa ollessani en voinut ottaa niistä kuvia, mutta kehotan enemmän kuin vakavasti menemään Hervantaan niitä katsomaan, jos vähääkään epäilee rakennustyömaan valmistumista. Se oli häkellyttävää! Aivan kuin olisin ajellut aivan jossain vieraassa maassa.

Toinen paikka, jossa tulevaan ratikkaan pääsee ottamaan konkreettista kosketusta, on Rollikkahalli ja siellä oleva Tampereen Ratikan maketti -näyttely. Vuoden loppuun saakka nähtävillä olevaa puolikasta raitiovaunumallia pääsee testaamaan iltapäivisin keskiviikkoisin ja torstaisin klo 13-19. Me ajelimme tyttöjen kanssa Rollikkahalleille vähän aukeamisajan jälkeen viime keskiviikkona, silloin siellä meidän lisäksemme oli vain yksi toinen perhe, mistään ruuhkasta ei voinut puhua. Autoon nukahtanut Tiitiäinen ei malttanut enää nukkua, kun hänen vaununsa ajettiin sisään punaiseen ratikkaan, 10-kuinen neiti oikoi koipiaan ja punnersi istumaan, jotta näkisi tuon jännittävän paikan paremmin. Runotyttö leimasi sisään astuttuaan matkakorttimallia innoissaan valiten laitteesta vyöhykkeitä kuin entinen tekijä. Ratikkaa pääsi ajamaan ja penkkejä koeistumaan. Näyttelyn esittelijä pahoitteli, etteivät kuulutukset ja näyttötaulut valitettavasti enää toimi, kun laitetoimittaja niissä vaihtui kesän puolivälissä. Ne olisivat tuoneet vielä pienen ripauksen autenttisuutta lisää.




Opin ratikasta näyttelyssä yhtä ja toista uutta: Sen, että Tampereella ajoon tulevat 19 vaunua ovat kotimaisia, ne valmistetaan Skodan tehtailla Kajaanissa. Vaunut ovat isompia kuin Helsingin ratikat ja niihin tulee mm. usb-latauspistokkeet matkustajien kännyköille ja läppäreille. Ratikat ovat molemmista päistä ajettavia, kuljettaja vaihtaa päätepysäkillä vaunun läpi toiseen ohjaamoon, sillä kääntöleikkeihin ei keskustaliikenteessä ole Tampereella tilaa. Tavoite on saada ratikka kulkemaan pysäkeiltä aina 7,5 minuutin välein. Väriltään Tampereen ratikat ovat yleisöäänestyksen voittaneita punaisia, enkä oikeastaan pane väriä ollenkaan pahakseni ajatellessani kaupungin historiaa ja kaupunkikuvaa edelleen hallitsevia punatiilisiä tehdasrakennuksia. Ensimmäinen valmis raitiovaunu saapuu Tampereelle jo ensi vuoden alussa, mikä oli iso yllätys ajatellen, että ratikan liikennöinti alkaa vasta koulujen alkaeissa 9.8.2021.




Vau. Tullessamme tyttöjen kanssa ulos makettinäyttelystä ja kiivetessämme lempparileikkipuistoomme Pyynikinharjulle, olen vakuuttunut, että kaupungin avoleikkaus on kannattava ponnistus. Katselen lähes muuttumattomana pysynyttä vuosisataista Pyhäjärvimaisemaa ylhäällä harjulla ja hymyilen. Kun rantatunneli ja Ratina ovat jo valmiita ja Kansiareenakin hyvää vauhtia Onkiniemen ja Ranta-Tampellan talojen kanssa valmistumassa, on Tampere saanut pintaansa jälleen yhden kerroksen lisää ja kaupunkikuva päivittynyt 2020-luvulle. Toki menneisyyden jälkien säilyttäminen on tärkeää, mutta täytyy tämän päivänkin saada näkyä, jotta siitä voi joskus tulla menneisyyttä.

Niin mielellään kun turistina olenkin ratikalla Euroopan isoissa kaupungeissa ajellutkin, en koskaan aikaisemmin ole tullut ajatelleeksi sitä hintaa, jonka paikalliset asukkaat ovat sen rakentamisesta joskus maksaneet. 283 miljoonan euron kustannus ei sisällä yksittäisten ihmisten harmia ja vaivaa, sitä, jonka jokapäiväisen työmatkaliikenteen ja kaupungissa asioinnin häiriintyminen aiheuttaa. Kaikki eivät saa vaivoilleen hyvitystä edes sitten, kun ratikka vihdoin on valmis. Vaikkapa ystäväni, joka seisoo Hervannan valtaväylällä ja Sammonkadulla joka aamu ja joka iltapäivä työmaaruuhkassa viedessään lapsia kouluun ja hoitoon töihin mennessään ja sieltä palatessaan (koska lähikoulu on homeessa ja lapset ovat väistötiloissa kauempana), eikä heidän kohdalleen tule ratikkapysäkkiä kävelyetäisyydelle niin että he pääsisivät valmiista ratikasta koskaan nauttimaan. Ovatkohan roomalaiset aikoinaan ajatelleet samoin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti