Aurinko paistaa kirkkaasti jo ennen kahdeksaa aamulla. Kevät! Kevät on täällä! Tällaisena aamuna tekee mieli ajella vähän, nähdä, miten kevät edistyy, kuunnella renkaiden alla rahisevaa hiekoitussoraa ja katsella ympärillä muuttuvaa maisemaa. Hämmästyä joka kevät aina uudestaan siitä, miten lumi on yhtäkkiä kadonnut metsien reunoista, rinteiltä ja pelloilta, ennen kaikkea juuri pelloilta, sillä siitä tietää, että kevät todellakin on tullut. Peltoja on Tampereelta lähdettäessä joka suunnassa, mutta yksi suunta oli erityisesti tyttöjemme mieleen. Puolen tunnin matkan päässä kotoamme on Sastamala, vanha Vammala. Siellä asuu Herra Hakkarainen.
Sastamalan pieni keskusta on idyllinen, kaunis keltainen kaupungintalo valtava sen kokoon nähden. Ajan pääkatua navigaattorin opastamana hitaasti ja viipyillen, kun kiireisempiä ei perässämme ole. Olemme perillä. Muistan omasta lapsuudestani Mauri Kunnaksen koiramaiset piirroshahmot, Suuren Urheilukirjan ja muutamia muita huumorilla höystettyjä tarinoita. On hauskaa, että niiden taika on säilynyt seuraavallekin sukupolvelle. Herra Hakkarainen on Runotytölle tuttu paitsi kirjoista, myös jokapäiväisistä ksylitolipastilleista ja hammastahnasta. Ja Herra Hakkaraisen talo, se on unelmien täyttymys prinsessa-, koti- ja kauppaleikkejä sekä piirstämistä rakastavalle pikkutytölle! Ritarihuone linnanneidon asuineen ja liukumäkineen, Herra Hakkaraisen asunto sekä alakerran hämärä kauppala, jonka vanhanaikaisuus on äidinkin mieleen. Kaksi tuntia oli hujaus vain, kun ilman ruuhkaa saimme rauhassa leikkiä ystäväni tyttärien kanssa. Tiitiäinenkin viihtyi, pötkötteli tyytyväisenä lattialla omalla viltillään tai katseli uteliaana ympärilleen äidin sylissä. Ja katseltavaa riitti, niin paljon ihania ja taiten tehtyjä yksityiskohtia Hakkaraisen talossa on.
Ja kun Hakkaraisen naapurina on suomalaisen kirjan museo Pukstaavi, kävivät aamupäivän tunnit liian vähäisiksi. Söimme lounaan, nautimme keväisen tunnin Hakkaraisen ja Pukstaavin leikkipuistoissa ja haimme Pukstaavin kahvilasta äidille kahvin kotimatkaa varten Tiitiäisen jo onnellisesti nukkuessa. Loppu sai jäädä seuraavaan kertaan.
Sadut, niissä vain on sitä jotain. Iltalukemisena, päivän lepohetkien rauhoittumisena, piirrettyinä, omina mielikuvitusleikkeinä ja sitten
tällaisina paikkoina, joissa se kaikki on tehty näkyväksi todella kauniilla tavalla. Takaisin kotiin ajellessa molemmat tytöt nukkuivat auton takapenkillä.
Kevätaurinko paistoi ja sai lähes lumettomat pellot näyttämään melkein
kesäisiltä. Tienpiennar pöllysi keväthommiaan aloittelevan traktorin
renkaiden alla. Sastamalaan me ajamme uudestaankin, siitä olen varma. Otamme serkut mukaan ja
tulemme koko päiväksi, myöhemmin keväällä, kun polkuautot on otettu tallista. Ja mielellään arkena, sillä ruuhkattomuus on toinen
iso asia, jota rakastan. Laulan mukana autoradion kappaleissa ja
hymyilen. Ei tällaisen retken jälkeen mitään muuta voisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti