Satujen suloinen maailma

Tampere on teatterikaupunki, Suomen teatteripääkaupunki, niin sanotaan. Eikä ollenkaan suotta. Onhan täällä ihan huippupaljon ja huippulaatuista tarjontaa niille, jotka teatteria rakastavat. Minä rakastan. Ja Herra K rakastaa, ja toivon, että myös Runotyttö ja Tiitiäinen oppivat rakastamaan. Teatterinrakastajaksi kasvetaan. Muistan jo lapsuudesta teatterin tuoksun, sen saman, mikä se on vielä tänäkin päivänä. Ja jännityksen. Ja sen, miten päälle pantiin pikkuisen paremmat vaatteet, oltiin hienosti ja juotiin kahvit teatterikahviossa, ostettiin karkkirasiat, Amerikanpastilleja tai lintukarkkeja, jotka sittemmin ovat paljastuneet Eucalyptus -pastilleiksi. Ne ystävistäni, jotka ovat lapsena käyneet teatterissa yhdessä vanhempiensa kanssa, käyvät siellä aikuisenakin. Kynnys teatteriin sisään astumiseen ei heille ole liian korkea.

Helmikuun lipuu eteenpäin, päivät vuorottelevat iloisen aurinkoisina ja kirkkaina ja arkisen harmaina, sateisina. Vesi tippuu räystäistä, kaduilla ja pihoilla on niin liukasta, että vauva sylissä uskaltaa tuskin muutamaa askelta enempää kävellä. Vielä hetki sitten valkoista, pehmeää lunta oli paljon ja kaikkialla, nyt kovat ja kokkareiset kinokset ovat tiivistyneet ja vajenneet ja irvistelevät sulaessaan muotopuolina hirviöinä hiekotuskivistä ja tiepölystä mustilla kidoillaan. Satujen maailma kutsuu luokseen onneksi säästä riippumatta. Kaikkein harmaimpanakin päivänä keltainen puutalo värikkäine lippusiimoineen Pispalanharjun kupeessa näyttää ystävälliseltä ja hyväntuuliselta.

Tuo keltainen puutalo on Teatteri Mukamas, harjun alla Epilän suunnasta kaupunkia kohti noustaessa. Talossa on minun ikäiseni perinteikäs lastenteatteri pienine suloisine kahviloineen. Satujen maailma, jossa aikuinenkin viihtyy. Koska en ole viettänyt lapsuuttani Tampereella, ostin liput Mukamakseen ensimmäistä kertaa vasta, kun Runotyttö oli vuoden ikäinen. Sen jälkeen me olemmekin sitten käyneet siellä useita kertoja vuodessa, itseasiassa katsomassa kaikki näytökset, jotka Runotytön ikäisille ovat soveltuneet. Yksikään niistä näytöksistä ei ole unohtunut. Hiirulaisen jäihinputoamisesta, vanhojen matkalaukkujen tuoksusta, humisevasta hyrrästä ja joululauluesityksen pyörivästä pöydästä puhutaan meillä edelleen.

Tiitäinen oli minun ja Runotytön mukana teatterissa ensimmäistä kertaa 4 viikon ikäisenä, nukkui turvakaukalossaan koko jännittävän teatterireissun ajan. Mutta tänään 4½-kuisena hän ei malttanut enää nukkua vaan hihkui sirkukseen tutustuvan hiirulaisen mukana isompien lasten tavoin. Tätä näytöstä Runotyttö oli odottanut syksystä saakka, kun silloin se ei suunnitelmiimme millään mahtunut. Onneksi se jatkoi ohjelmistossa keväällä.

 

Varjokuvia, ääntä, musiikkia, nukkeja, ihmis- ja eläinhahmoja, erilaisia esineitä ja näyttelijäsuorituksia nokkelalla tavalla yhdistelevät näytökset ovat visuaalisesti niin kauniita, että haluan upota niiden rauhalliseen maailmaan itsekin aina silloin tällöin. Se on aikuisellekin taianomainen hetki, kun kilikello kertoo näytöksen alkavan. Kun valot sammuvat mustasta katsomosta. Kun Runotyttö tarttuu käteeni ja rapsuttaa nimettömän kynttäni hiljaa tuijottaessaan hievahtamatta lavan tapahtumia. Kun hän nauraa tai hihkaisee innoissaan vastauksen näyttelijän vuorosanoihin. Tunnelma Mukamaksessa on niin mukava, että istuisin sen pullantuoksuisessa kahvilassa pönttöuunin vieressä kirjoittamassa talvipakkasilla mieluusti joka viikko.

Kiitos Mukamas, että kasvatatte tulevaisuuden teatterinrakastajia.