torstai 17. elokuuta 2017

Pikku Naisia 2.0.1

Olipa kerran aurinkoinen elokuun iltapäivä. Kesä oli enteillyt loppumistaan jo pitkään, ihmisten lomat olivat ohitse, koulut ja päivähoidot alkaneet. Arjen kiireet ja kiristyneet mielet alkoivat pikkuhiljaa näkyä työmatkaliikenteessä ja kaikkialla kaupunkikuvassa turistien kaikottua omiin kotikaupunkeihinsa. Onneksi aivan Tampereen sydämessä, Näsijärven rannalla, korkeiden aitojen suojassa on rauhan tyyssija, pieni lapsenomaisen onnellisuuden satulinnake, jossa vierailu tekee hyvää kaiken ikäisille ihmisille. 







Kaksi leidiä, isompi ja pienempi, jättivät isin ja veljen hurvittelemaan huvipuistoon ja suuntasivat vierailulle tuohon tarunomaiseen paikkaan. Vasta pari viikkoa sitten he olivat olleet siellä viimeksi, mutta mitä siitä, se paikka vaan oli niin ihana, sinne piti päästä heti uudelleen. Sen mukulakivet, kauniinväriset vanhat talot ja hassuihin paikkoihin piiloutuneet kissat ja linnut, aitauksien eläimet ja maailman ihanin ulkoilmateatteri olivat tehneet pieneen leidiin lähtemättömän vaikutuksen. Satu, jonka hahmot olivat pienen leidin parhaimpia ystäviä, oli muuttunut todelliseksi. Se oli puheissa illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi. Elsa-koira, joka nukahti laivaan, vuohi, joka kävelee unissaan pitkin kattoja myös kirjoissa ja laama, joka näytti nauravan, kun sille huikkasi: "Moi laama, moi" aidan takaa. Ja lampaat, ne ihan pienet ja pehmeät, jotka eivät meinanneet millään malttaa odottaa vuoroaan hoitajan mentyä aitaukseen.

"Koiramäkeen", pienempi leideistä ilmoitti tomerasti, heti kun autosta oli Särkänniemen parkkipaikalla noustu. Isompi leidi ei pannut vastaan, äiti tykkäsi Koiramäestä salaa melkein yhtä paljon kuin tyttärensä. Sen rauhasta ja kiireettömyydestä. Ja aitoudesta. Pysähtyneisyydestä. Pienempi leideistä oli matkanjohtaja, hyppeli ja hihkui edellä. Ensimmäiseksi mentiin kahville ja kakulle vaaleanpunaiseen Von Guggelbööhön. "Äiti, tämä ihana paikka tämä, tämä!", pieni leidi huokaisi onnellisena valittuaan kahvilassa mieleisensä pillimehun ja pikkutuolin.






Kahvihetken jälkeen mentiin Tassuteatteriin. Kapteeni Henriksonin meriseikkailu käytiin katsomassa alusta loppuun uudelleen, tällä kertaa korjattiin se virhe, että viimeksi ei tanssimaan laivakoirien kanssa tullut lähdettyä. Äitikin tanssi, se oli pienelle leidille tärkeää. Teatterin jälkeen käytiin ostoksilla, siitä oli sovittu kotona etukäteen. Yksi nami ja uusi palapeli, Elsa ja Kille, omalla rahalla, tottakai. Kolikoiden kaivaminen kukkarosta oli mahdottoman tarkkaa puuhaa, kielikeskellä suuta, harkiten Tropin ja Nekun Apteekin tiskillä. Siellä ja Gunnaksen kirjakaupassa oli molemmissa aivan omanlaisensa tunnelma. Äiti katseli kirjakaupan hyllyjä ja palasi Runotytön höpöttäessä hetkeksi takaisin omaan lapsuuteensa, puiston laidassa seisseen vaaleanpunaisen oululaistalon kivijalassa sijaitsevaan lelukauppaan, jossa oli samanlaista taikaa kuin Koiramäen kaupassa. Mauri Kunnas ja hänen kirjansa, äiti huokaisee hyvää mieltään. Ne 80-luvulta tutut, omaa lapsuutta jo värittäneet.
 







"Sitten eläimille!", pieni leidi ilmoitti määrätietoisesti ruskean paperikassinsa kanssa kaupasta ulos astuttuaan, ja määränpäähänsä päästyään työnsi nenänsä kiinni vuohiaitaukseen. Siinä se sitten seisoi hievahtamatta korokeportaalla useita minuutteja ja tuijotti haltioituneena aitauksessaan olevia siroja valkoisia otuksia. "Hakkaraisia äiti, kato, hakkaraisia nakkena!", hän riemuitsi osoittaessaan sormellaan pieniä kilejä. Kanat, ponit, aasit, lampaat, possut, lehmät, koirat ja laamat. Anteeksi, alpakat. Äiti-mokoma puhuu laamoista ja opettaa aivan väärin! Ei onneksi ihan niin väärin kuin ne vanhemmat, jotka edellisellä kerralla Koiramäkeen tultaessa osoittelivat pienellä saarella majaansa pitäviä lampaita ja kertoivat lapsilleen niiden olevan laamoja. Äiti hymyili niille. Onneksi eläinten aitauksissa on ne kyltit, meille aikuisille. Saarilampailla ei ollut kylttiä.








Vesimylly, heinäseipäät, yrttitarha, maatalon pihapiiri ja pienen lammen ylittävä puulautta. Rauha. Ruuhkattomuus. Kaiuttimissa kuuluvat maatilan äänet. Koiramäessä ei saa olla kiire, siellä kaksikin tuntia kuulu silmän räpäyksessä paikasta toiseen, edes takaisin, sinne ja taas tänne hypellessä uteliaiden silmien vietävänä. Koiramäessä voi vähän juosta ja ryntäilläkin, koko ajan ei tarvi olla kieltämässä ja käskemässä. Runotyttö ei vielä kaipaa huvipuistovempaimia ja hyvä niin, Koiramäki on parasta mitä hän tietää - leikkipuistojen, kahvilla käynnin ja ravintolaruokailun lisäksi. Syömään, sinne ollaan seuraavaksi menossa. Hampurilaiselle, äiti houkutteli, kun koulu-, päivähoito- ja työpäivän päälle Särkänniemeen suoraan tultiin. Ja sen jälkeen leikkipuistoon.


Vaikka lisää kivaa on tiedossa, on lähdön aika pikkuleidille haikea. "Hei hei, Hakkarainen, hei hei laama, hei hei koko Koiramäki", hän seisoo portilla ja vilkuttaa. Onneksi äiti-leidi lupaa, että Koiramäkeen palataan vielä, viimeistään joulun alla tullaan uudestaan katsomaan miten jouluvalmistelut tässä tarinoiden täyttämässä kylässä sujuvat.

Vinkkinä muuten niille, jotka eivät Koiramäkeä ole vielä tälle kesälle käyneet tarpeeksi fiilistelemässä, tämän ja ensiviikon ajan sisäänpääsyn sinne saa ostettua puoleen hintaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti