Haaveile sinä tyttö vaan

Vuosituhannen alussa olin uuden edessä, Tampereella pääsykokeissa, nuori, innokas, tuore ylioppilas isossa kaupungissa. Se oli kaunis aurinkoinen päivä, alkukesä, alku jollekin uudelle. Kaupungissa jo asuva lapsuudenystäväni vei minut pääsykokeen jälkeen kahvilaan, paikkaan, jollaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Kahvila oli sisällä vanhassa punatiilisessä tehdasrakennuksessa tai oikeastaan sen katetulla sisäpihalla. Pieni kahvilakioski, jonka ympärillä oli pöytiä, ja jonka päällä oli pöytiä. Kyllä, päällä. Tehdasrakennuksen katossa, korkealla kahvilakopin kattoterassin yläpuolella, kulki raskaita rautapalkkeja ja palkeissa vanhoja kuljettimia, kuljettimissa roikkui paksuja rautaketjuja.

Istuin kopin katolla suuri höyryävä kahvi edessäni, puhuin ystäväni kanssa tulevaisuudesta. Haaveilin, poltin tupakkaa ja katselin kummallista, kaunista rakennusta, jossa olin yhtä aikaa sekä sisällä että ulkona. Silloin vielä poltin. Silloin sisälläkin sai polttaa. Finlaysonin 1990-luvun alussa tyhjilleen jääneen, Siperiaksi aikanaan nimetyn kehräämörakennuksen remontti oli juuri valmistunut, vanhasta tehtaasta suunniteltiin nykyaikaista mediakeskittymää, ja Aamulehti, yksi kaupungin kivijaloista, oli juuri muuttanut uudistettuihin tiloihin. Hengitin, vedin sisääni tuon vangitsevan paikan ihmeellistä ilmaa ja ihailin inspiroivaa ympäristöä. Siinä hetkessä päätin, että haluan asua tässä kaupungissa, sitten joskus jos ei heti. Ja haluan olla töissä tuossa upeassa rakennuksessa, jonka seinät kaikuivat historiaa ja tulevaisuutta samaan aikaan.

Tänä aamuna istun tuossa samassa kahvilassa ja hymyilen kahvilan omistajan kertomukselle siitä, miten koskaan ei voi tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Sen, minkä taakseen jättää, sen usein löytää edestään uudestaan. Ehkä vähän muuntuneena, joksikin muuksi kasvaneena, mutta uudestaan vastaantulleena kuitenkin. Omistaja on alusta saakka ollut mukana kahvilan toiminnassa. Ensin kahvilan omalaatuisella kattoterassilla istuneena asiakkaana, sitten tiskaajana ja sen jälkeen enemmän ja vähemmän vakituisena työntekijänä vaihtuvien ketjuomistajien alaisuudessa kunnes nyt omistaa kahvilan yhdessä toisen rouvan kanssa. Kahvila ei ollut päästänyt hänestä irti, ei antanut unohtaa itseään. Niin kuin ei Tamperekaan minusta. Eikä tuo vanha punatiilinen rakennus järkälemäisen historiansa ja media-alan jättiläisen kanssa.

 

Aamu-, ilta-, väli-, herkkupala... Valitsen Palacafen tiskistä rustiikkisen paninin, ihanasti erilaisen kuin ketjupaikoissa. Tarvitset hiilareita että ajatukset toimivat, omistaja tietää ja kannustaa minua viimeiseen koitokseeni. Otan suuren höyryävän kahvin ja kiipeän kahvilan kattotasanteelle. 2000-luvun alun aurinkoinen päivä palaa mieleeni sekunneissa, kun antaudun ajattelemaan sitä mitä on juuri tapahtumassa. Aamulehti. Olen asunut Tampereella reilun kymmenen vuotta, unelmani kaupunkiin muuttamisesta ei toteutunut heti, piti käydä mutka Rovaniemen kautta ja tulla uudestaan. Nyt, reilut 15 vuotta myöhemmin toinen osa unelmastani on toteutumassa. Jännää, miten elämän tiet todella kuljettavat kun pitää kiinni haaveistaan. Muissa punatiilisissä vanhoissa taloissa ei ollut sitä samaa fiilistä, ei, vaikka niin paljon niitä rakastankin.