torstai 29. syyskuuta 2016

Syksyisen harjun kaksi erilaista puolikasta

Syksy on täällä! Yksi lempivuodenajoistani, aivan niin kuin on tulossa oleva talvikin. Ja kevät sitten kun se aikanaan saapuu, kesäkin aurinkoisine päivineen tietenkin. Mutta syksyn valo ja värit ovat kuitenkin aivan erityisen kauniit, syksyn tuoksut tummia ja maanläheisiä. Pimeät illat antavat oikeutuksen käpertyä omaan itseensä, kunnon syksyyn kuuluu kirpeiden ja kuulaiden aamujen lisäksi pitkät ja pimeät illat, sohva, viltti, takkatuli ja kynttilät. Ja lasillinen punaviiniä aina silloin tällöin hitaasti nautiskellen. Sadekaan ei syksyssä haittaa, sade kuuluu syksyyn. Vaikka kaatosateessa kävelyretkelle lähteminen ei aina olekaan idea ihan fiksuimmasta päästä, niin paljon kuin Pispalaa ja kotikaupungissani sijaitsevaa maailman korkeinta pitkittäisharjua omalaatuisine taloineen ja katuineen rakastankin.



Työmatkani varrella Pispalan valtatiellä on pienessä ruohonurkkauksessa harmaa kivipaasi. Tuo paasi on askarruttanut mieltäni jo pitkään, joten nyt kun minulla ei Pispalan valtatietä keskustaan päin ajaessani ole mihinkään kiire, ajoin tien sivuun ja kävin tutkimassa kivipaatta tarkemmin. Tampereen ja Pohjois-Pirkkalan vanha rajapyykki! Jumpe. Olenkin usein miettinyt, missä kohtaa tuo raja on aikanaan mennyt ja milloin osa vanhaa Pohjois-Pirkkalan kuntaa liitettiin Tampereen kaupunkiin. Kerta pysähdyksellä sain vastauksen kahteen kysymykseeni.

Vuonna 1937, kun alueliitos tehtiin ja Pispalanharjun kahtia jakanut raja poistettiin, poistettiin paikaltaan myös tuo rajapaasi. Kivi makasi kaupungin varastolla vuosikymmeniä, kunnes silloinen museotoimenjohtaja pelasti sen sieltä museoviraston haltuun. Paasi pääsi muistomerkkinä takaisin entiselle paikalleen lokakuussa 2007, seitsemänkymmenen poissaolovuoden jälkeen. Rajapyykki. Rajaportti. Olisihan se pitänyt arvatakin tietenkin. Tarinan mukaan Pispalan valtatiellä oli rajapyykin kohdalla aikanaan portti, jossa kulkutautien aikaan kaupunkiin tulossa olleet matkaajat tarkastettiin mm. koleratartunnan varalta. Kaupunkiin pääsi kahdesta kiviaitaan tehdystä portista, muilta kohtaa aidan ylittäminen oli sakon uhalla kielletty. Rajaportin sauna on lähellä tätä toista portin kohtaa.



Kivistä raja-aitaa on Pispalan harjulla näkyvillä vielä pieniä pätkiä siellä täällä, yhteensä noin satametriä kymmeneen osaan pilkkoutuneena. Työllistämistyönä entisen riukuaidan tilalle vuosisadan alussa teetetyn aidan pulterikiviä on rajan poistuttua käytetty teiden pengertämiseen ja talojen kivijalkoihin. Nykyisin jäljellä olevat osat ovat muinaismuistolailla suojattuja, aitaraunioiden kunnossapidosta huolehtii Pispalan Moreeni ry, harjualueen vireä kotiseutuyhdistys. Tahmelankadulla, lähellä Varalan Urheiluopistoa olevan aidanpätkän luona on infotaulu, joka kertoo palasen aidan ja koko harjualueen historiaa. Taulussa on kuva, joka kannattaa uteliaan ehdottomasti käydä katsomassa. Se havainnollistaa silmät avaavasti harjun kahtia jakaneen rajan vaikutuksen alueen asutuksen sijoittumiseen: Tampereen puoli harjusta on metsäistä virkistysmaastoa, entinen Pohjois-Pirkkalan puoli tiheään asuttua kapeiden katujen ja rinnetalojen iloista sekamelskaa.



Kun Runotyttö autuaasti nukkui vaunujen sadesuojukseen ropisevan sateen tuutulaulussa, tein kävelyreissullamme vielä yhden mutkan. Herra K:lta aikaa sitten kuulemani tarinan mukaan harjun alla sijaitseva jykevien mäntyjen suojaama tummanvihreä puutalo on Pispalan-Tahmelan olemassa olevista taloista vanhin. Mistään en löydä vahvistusta tuolle tarinalle, mutta haluan uskoa, että se on totta. Talo näyttää tarinaan sopivalta, vanhalta, terassin koristelautoineen omintakeiselta. Siltä, että se on rakennettu aikana, jona rakennussäädöksiä ei ollut olemassa, aikana, jona maanomistajat vuokrasivat tehdastöiden perässä alueelle muuttaneille maalaisille juuri sen kokoisia ja muotoisia maaplänttejä kuin he pienille tölleilleen tarvitsivat. Kaavoitusta ei alueella ollut, kadut ja tiet muodostuivat töllien väliin sinne mihin ne tarvittiin ja mihin ne mahtuivat. Viemäröintiä tai muuta yhdyskuntatekniikkaa ei kukaan edes kaivannut. Pohjois-Pirkkalan puoli harjusta oli omatoimirakentajien unelmamaata, tupakka-askien kansiin piiretyt tönöt valmistuivat pikavauhtia niistä raaka-aineista, joita kullakin rakentajalla oli käytössään. Kaupungin puolella tonttimaa oli kalliimpaa ja alueen käyttöä säätelivät niin kaavoitus kuin rakennus-, palo- ja terveysmääräyksetkin.




Kärräsin Runotytön harjun laelle ja Pyynikin näkötornille munkkikahveille. Runotyttö nukkui onnensa ohitse, minä istuin tornin oven vieressä katetulla terassilla hetkestä nautiskellen ja kuuntelin sadetta. Tällä kelillä ei kahvilassa suurempaa ruuhkaa ollut. Mietin siinä istuessani Pispalanharjua ja sen menneisyyttä. Jossain aikaisemmassa tekstissäni kerroin ensimmäisestä Tampereen historian kirjastani, lapsille suunnatusta "Kerro tarina, Tammerkoski" -nimisestä hauskasta opuksesta. Mieleni perukoille on tuota kirjaa aikanaan lueskellessani jäänyt asustelemaan eräs tarina, jossa kauan aikaa sitten Pyynikinharjun uskottiin olevan noitien ja peikkojen asuinmaata. Epämääräistä, epäkristillistä seutua. Liekö niin syntistä ja pakanallista, että kun piispan istuin aikanaan siirrettiin Porvoosta Tampereelle, piispalle rakennettiin talo viimeiseksi taloksi ennen metsää kaupungin puolelle harjua. Ehkä sen ristinmerkkien ja pyhyyden haluttiin suojaavan kaupunkilaisia räyhähengiltä ja paholaisilta, tiedä häntä. Vuonna 1937 valmistunut talo on vilkaisun arvoinen sekin. Rakennus edustaa 30-luvun lopun funkkistyyliä, talon alakerrassa on piispan edustustilat ja kappeli, yläkerrassa piispan perheen koti. Ovessa lukee proosallisesti "Repo". Sittemmin Pyynikin rantaan on Piispan taloa kauemmaksikin rakennettu taloja ja hotelleita, tehtaitakin siellä on ollut jo ennen piispaa peikoista ja noidista huolimatta. Eivätkä nuo uskomukset ole tainneet toisen puolen asukkaitakaan koskaan häiritä. Hauska tarina kuitenkin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti