sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Hengitä vapaasti

Aurinkoinen perjantaipäivä hohtaa ikkunan takana, työviikko on päättymäisillään. V niinkuin viikonloppu, V niin kuin vapaus hengittää! Ennen kuin suljemme työasiat kokonaan pois mielestämme, käymme työkavereiden kanssa naapuribaarissa nauttimassa ansaitut lasilliset kuohuviiniä kiitokseksi hyvin tehdystä työstä. Koskikeskuksen alakerran kuohuviinibaarissa törmään hassuun uuteen muotivillitykseen, joka ensimmäisenä Suomessa on juuri rantautunut Tampereelle: Koskaan aikaisemmin en ole kuullutkaan happibaarista, tämä on aivan ensimmäinen kerta. 

Koko juttu kuulostaa niin älyttömältä, että se on pakko testata. Maksamalla 5 euroa saa 10 minuuttia hengittämisaikaa koneeseen, sekä muoviset kertakäyttöviikset, joiden kautta tuo maksettu hengittäminen tapahtuu. Baarimikko opastaa hengittämisen saloihin, mainostaa "pikapäiväunia" ja "nopeaa syvävirkistäytymistä", sitten istun viiksillä koneeseen kytkettynä maksetun minuuttimäärän ja vertailen makuja (hajuja) koettaen imeä happibaarin terveydelliset vaikutukset itseeni. Metsä piristää, mansikka tekee onnelliseksi ja laventeli rauhoittaa. Paljon muovia, kauniitä värejä, kuplivia pulloja ja A4:n mittainen lista kaikesta siitä, mitä minä happibaarin asiakkaana hyödyn kaikesta tästä. Pistävät tuoksut saavat pääni särkemään otsan keskikohdasta jo kolmessa minuutissa. Tekohengittäminen ei taida olla minun juttuni, kaipaan raittiiseen ulkoilmaan ilman lisättyjä keinotekoisia tuoksuja.  


Jollain tavalla pystyn ymmärtämään happibaarin virkistävän ja raikastavan ajatuksen sellaisissa maailman miljoonakaupungeissa, joissa ihmiset todella ovat kiireisiä, ja ilma raskas ja pakokaasuista harmaa. Suomessa luonto ja raitis ulkoilma on kuitenkin kaikkialla ympärillämme, täällä ei tarvitse matkustaa 70 kilometriä kaupungin ulkopuolelle päästäkseen ulkoilemaan tai hissillä 300 metriä alaspäin voidakseen kurkistaa työpaikan ovesta pihalle kahvitauollaan. Happibaarilaitteen teknisiin ominaisuuksiin tai estereillä maustetun "hapen" väitettyihin terveysvaikutuksiin en ota sen enempää kantaa, uskonasioita kun ovat niin monet muutkin isot ja pienet kysymykset tässä maailmassa. Vaaleanpunaiset viikset nenässä kaveria vastapäätä istuminen alkaa väkisinkin naurattaa, varsinkin kun katselee upeaa ulkoiluilmaa ikkunan takana. Ensitreffeille ei ehkä kannata lähteä happibaariin - ellei sitten ole po-po-poker face ja erityisesti juuri haluakin antaa trenditietoista hip-kuvaa itsestään. Laitteen käyttöohjeissa kerrottaan 90% ihmisen energiasta tulevan hapesta ja vain 10% ruoasta ja juomasta. Jos tuohon uskoo, on laihdutuskuurin onnistuminen ainakin taattu.


Aurinkoinen sää helli vapaapäivän viettäjää lauantainakin. Aamupäivällä päätimme Herra K:n kanssa kokeilla treffejä ja niihin yhdistettyä happihyppelyä meidän tapaamme, ihan sillä perinteisellä tyylillä raikkaassa ulkoilmassa keskellä kotikaupunkiamme. Vaikka yhdeksän tamperelaista vuottani tuli täyteen näinä maaliskuun ensimmäisinä päivinä, en ole koskaan aikaisemmin kävellyt Näsijärven jäällä, saati käynyt Siilinkarin majakalla, en edes silloin kuin asuin vanhassa puutalossa kivenheiton päässä tuon järven rannasta. Vielä pari vuotta sitten en tiennyt koko majakasta tai sen kallioisen ympäristön surullisesta historiasta yhtään mitään...

Mutta tänään tiedän, ja niin tiedätte tekin. Olin lapsellisen utelias näkemään tuon kallioluodon ja sen pienen valkoisen tiitin lähietäisyydeltä, hihkuin innosta matkalla Näsijärven rantaan. Valitsimme lähtöpaikkamme tulosuuntamme mukaan ja jätimme auton Onkiniemen uimarannan parkkipaikalle. Mustalahdesta ei Siilinkarille kannata lähteä kävelemään Tammerkosken suun virtauksen takia, mutta Onkiniemen lisäksi Lapinniemi on täydellisen hyvä vaihtoehto kävelyretken aloittamiselle. Puolisentuntia kantohangella tassuteltuamme tulimme Siilinkarille. Kymmeniä, ehkä jopa satoja muitakin aurinkoisen ilman houkuttelemia ulkoilijoita lähestyi majakkaa eri suunnista kaakaotermarit, eväsleivät, makkarat ja nuotiotarvikkeet mukanaan. Luistelijoita, sauvakävelijöitä, hiihtäjiä ja koiranulkoiluttajia, maastopyöräilijöitä myös. Ja liitovarjoilijoita, ja moottorikelkkailijoita. Kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia ihmisiä kaikenlaisilla kokoonpanoilla niin perheinä, pareina, yksin kuin ystävystenkin kesken. 


Kerrassaan mieleenpainuva retki, mieleenpainuva ja lapsuudenmuistoja uudelleen herättävä myös. Tasaisen valkoisuuden keskellä kävellessämme kerroin Herra K:lle tarinoita siitä, miten me tällaisina päivinä lapsena seurasimme Oritkarin ja Nallikarin jäällä Oulun edustalla maasta käsin isämme riippuliitoharrastusta ja toimimme varikkotiiminä polttomoottoriautojen jäärata-ajoille. Auringossa kiiltelevä kevät hanki, kirkkaan sininen taivas... Unohtakaa viikset ja pullotettu piristys, suosittelen pientä kävelyretkeä kaikille lisähappea kaipaaville niin kauan kuin kelejä jäällä kävelemiseen vain riittää. Eväitä tai ihmevälineitä ei tarvita, mutta aurinkolasit kannattaa muistaa ottaa mukaan. Uusi näkökulma kaupunkiin ja sen jo etäältä tunnistettaviin rakennuksiin - kiitos jälleen yhdestä upeasta kokemuksesta omassa kotikaupungissani, Herra K!

4 kommenttia:

  1. Tiedätkö, onko kesällä tai muuten Siilinkariin mahdollista mennä kurkkaamaan sisälle asti? Mäkin nyt vastavuoroisesti myös kommentoin, että luen, vaikkei tule jätettyä merkkiä. :)
    -Saana

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa!

      Siilinkarin majakka on niin pieni, että sen sisällä ei ole oikeastaan yhtään mitään muuta kuin sen lampun tekniikka. Oikeaa ovea sinne ei edes ole, vain vuonna 1906 rakennettu huoltoluukku :)

      Mutta Turunsaaristossahan kurkittavia majakoita olisi kyllä!

      Poista
  2. "Olin lapsellisen utelias näkemään tuon kallioluodon ja sen pienen valkoisen tiitin lähietäisyydeltä,..."

    Tiitin? Tarkoitatko juuri sitä majakkaa? Murresana?

    En itsekkään ole koskaan kävellyt Siilinkarille; kun olin nuori, oli meillä tapana ajella jäällä autoilla. Vielä nuorempana kuskattiin meitä mukuloita Pohjolalla ja Tarjanteella Ruovedelle ja Virroille kesäsiirtoloihin; aivan upeita reissuja olivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei,

      voi ei! Tiitti tosiaan on murresana, ei edes mitenkään merkityksellinen itse tekstin kannalta. Tarkoitan sillä juurikin majakkaa, tuota pientä valkoista nuppia, joka järvestä katsojan silmiin kohoaa.

      Eeva-Maria

      Poista