Katseilta piilossa

Asuessani Kreikassa 2000-luvun alussa rakastin pienessä kaupungissa kaikkein eniten sen historian jäänteitä tässä päivässä, käsikädessä kävelevää menneisyyttä ja tulevaisuutta. Rakastin hylättyjä raunioituneita rakennuksia, vanhoja pinttyneitä veistoksia, rikkoontuneita pylväitä ja halkeilleita kivilaattoja vanhoilla kujilla. Rakastin sitä, miten vuorilla oli luonto ottanut vallan vanhoista kylistä, sitä miten oliivipuut kasvoivat siellä missä ennen oli ollut katuja, taloja ja talleja, sitä miten vanhaa ei ollut siivottu pois näkyvistä eikä korvattu uudella. Katsellessani kiemuraisia puidenjuuria, jotka olivat kietoutuneet ikkunoiden aukkoihin, ovien pieliin ja kivisten aitojen rakoihin, tunsin itseni pieneksi ja lyhytaikaiseksi. Jotenkin lempeällä tavalla merkityksettömäksi aikojen kulussa. 

Kreikassa asuessani kuvasimme ystäväni kanssa retkillämme omaa Ugly Crete -kuvasarjaamme, sarjaa, joka nyt vuosia myöhemmin albumeista katsottuna on kokoelma palasia kauneinta Kreetaa muistoissani. Kuvissa on likaisia rantakallioita valtavien viemäreiden suilta, uutuuttaan kiiltävien hotellien naapureina töröttäviä hylättyjä taloja umpeenkasvaneine tontteineen, silloisen kotikaupunkini pääkadun varren taloja, jotka murenevine seinineen ja torakkalaumoineen olivat kerrostumia eri vuosisadoilta ja -tuhansilta. En uskonut, että koskaan pääsisin kokemaan uudelleen sen tunteen, jonka eräällä vuoristoretkellä Kreetan saarella miltei päivälleen vuosikymmen sitten koin katsellessani metsän keskelle kadonneen kaupungin raunioita. Kuten silloin, tänäänkin olivat sanat loppua kesken kävellessäni Herra K:n kanssa Epilän roomalaisen kylpylän jäänteillä ihmettelemässä sitä, miten helposti luonto voittaa ihmisen rakennelmat ja hajoittaa takaisin maantasalle kerran niin kauniina kohti pilviä kohonneet unelmat.

Tamperelainen teknisesti lahjakas teollisuusmies Sixtus Syrjänen oli luontoa ja kauneutta ihannoiva romantikko, joka matkoillaan Euroopassa näki paljon mielenkiintoisia paikkoja. 1930-luvun laman kynnyksellä töiden vähetessä Sahanterä Oy:n tehtaalla halusi Syrjänen pitää miehensä työllistettynä ja antoi heille tehtävän rakentaa perheelleen puutarhan ja vapaa-ajan viettopaikan kotinsa naapuriin Epilässä, Poriin johtavan junanradan varressa. Syrjäsen tontin perällä oli jääkauden aikana muodostunut suppa, sen ympärille tehtailija tahtoi amfiteatterimaisen muotopuutarhan omenapuineen ja marjapensaineen, ja supan pohjalle muodostuneen lammen rantaan roomalaisen kylpylän saunoineen ja auringonottoterasseineen.

20-lukuista klassismia edustanut puolikaaren muotoinen betoninen paviljonki valmistui vaikkakaan varsinaisesti kylpylänä sitä ei koskaan käytettykään. Lampi oli uimiseen liian matala, eikä tarinoiden mukaan saunaakaan koskaan lämmitetty. Terassirakennelma toimi perheen juhlien pitopaikkana ja lammen keskelle kivettyyn saareen johtava takorautainen kaarisilta lammen ympärille rakennetun puutarhan koristeena. Syrjäsen talolta Rauhalinnasta kuljettiin porrastettuun puutarhaan hulppean holvikaariportin kautta jykevää kivisiltaa pitkin. Näky on varmasti ollut upea, vastaavaa puutarhaa tuskin on nähty seudulla toista.

 

Sota-ajan kylmät talvet veivät omenapuut, marjapensaat jäivät hoitamatta ja roomalainen kylpylä käyttöä vaille. Yhden miehen yksi hullu unelma painui unholaan, luonto otti vallan roomalaisessa puutarhassa keskellä Tampereen kasvavaa kaupunkia. Voimalaitoksen kupeessa metsittynyttä lampea ei enää näe ellei erityisesti osaa sitä etsiä. Kulku raunioille on aavistuksen vaikea, levättyneen veden äärellä hyttyset kiusaavat kuopan pohjan rauhan häiritsijää. Lintujen laulua kostean sammaleen tuoksussa kuunnellessa paikan karu kauneus näyttäytyy katsojalle. Puutarhan muoto supan reunamilla on yhä nähtävissä, rakennelmien erikoinen malli jokseenkin tunnistettavissa. Jos roskat ja graffitit puuttuisivat, paikka olisi kuin oikeasti roomalaisen kylpylän raunioilta. 

Syrjäsen perikunta myi maat rakennelmineen kaupungille vuonna 1985, Rauhalinna revittiin ja sen paikalle rakennettiin rivitaloja muutama vuosi myöhemmin, mutta kylpylän raunioille ei kuitenkaan ole tehty mitään. Miksi niitä ei ole hävitetty? Miksi niitä ei kuitenkaan ole kunnostettukaan? Ymmärrän hyvin, että tällaisenaan niitä ei voi markkinoida nähtävyytenä sortumauhan ja paikan vaarallisuuden takia, mutta kauniimpaa tarinanpätkää kaupungin innovatiivisesssa ja idearikkaassa teollisuushistoriassa on vaikea kuvitella. Lama-ajan työllistämisprojekti, yhden unelman rohkea toteutus. Muistutus siitä, että me kaikki olemme lyhytaikaisia, luonto voittaa meidät kaikki joskus...