keskiviikko 24. elokuuta 2011

Liian mutkatonta ollakseen arvokasta?

Stereotypinen tamperelainen on humoristinen ja rakastettava hahmo. Matti Näsä, Heikki ja Kaija, Hönttä ja Toippari, Tare, mitäs niitä onkaan muita. Timo Jutila, Raimo Helminen... Kävin tänään katsomassa pitkään odotetun Autot -elokuvan kakkososan, enkä kertakaikkiaan voi olla rakastumatta Marttiin (Tow Mater) aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan taas. Jo ykkösosaa katsoessa iskostui alintajuntaani Martin manselaisuus, rehellisen hölmö ja läpeensä rento olemus, sydämiä avaava ystävällisyys ja ainainen auttamisvalmius puhetavasta nyt mainitsemattakaan. Heikki Silvennoinen on tehnyt loistavan äänityön Martin hahmossa, suomentaja hyvän tekstin kokonaisuuteen istuen kansallisella huumorilla höystettynä. Martti hymyilyttää minua, hymyilyttää sillä tavalla kotiseuturakkaasti. www.youtube.com/cars2


Tamperelainen on parhaimmillaan Tampereella, muissa kaupungeissa tai maailmalla matkustellessaan tamperelainen on vähän orpo, juntiksikin haukuttu oma ihanan höpsö itsensä. Ei ihan siinä parhaimmassa terässä niin kuin ei Marttikaan Autot 2:ssa pitkin maailman metropoleja matkustellessaan. Moni perinpohjin tamperelainen ystäväni ei halua matkustella, he viihtyvät tutuilla kotinurkilla ystäviensä ympäröimänä vaikka ovatkin aina valmiina uusille ystävyyksille, niille jotka tulevat karsastelematta ja nokkaansa nyrpistelemättä lähelle. Oman elämäni Martti-hahmo löytyy vanhasta naapurustostani. Mieletön persoona, lämmin ja suurisydäminen, niin juuria myöten hauska ettei hänen seurassaan ole huonoa päivää, hänelle ei voi olla vihainen mistään. Ja hän on aina valmis auttamaan, aina, oli sitten kyse ovenkahvan korjaamisesta, kaupassa käymisestä, auton lainaamisesta tai sydänsuruista. Martti osaa hinaamishommat ja peruuttelun, naapurini remonttijutut ja rakentamisen. Todella osaa, omaa sen syvän perstuntuman tekemiseen, sen mikä usein kirjaoppineilta puuttuu. Moni saattaa erehtyä pitämään miestä kömpelönä ja vähän hölmönä, mutta niin paljon kokemusta, ajatusta ja avarakatseisuutta en ole tavannut yhdessä ihmisessä aikoihin. Onneksi pysyimme ystävinä vaikka muutinkin pois entisestä vanhasta talostani, onneksi saamme hänet remonttimieheksemme nyt kun yksi unelma on täyttymässä ja oma vanha talo ostettu yhdessä kaikkein rakkaimman ihmisen kanssa.


Tamperelaisia pohdiskellessani löysin loistavan, nimimerkillä "Tampere" kirjoitetun kommentin Radio Mafian Säiliöstä: "Tampere on enemmän ku kaupunki, se o mielentila. Se syntyy vallan ernomasesta paikasta kahren järven välisä. Riävästä ja mustasta. Hakamettästä ja Tammerkoskesta. Sanokoo muut kekkeruusit mitä tahtoo kyä Tampere o ehrottomasti helmi Suamen ruunussa. Täälo inansa reirumpaa porukkaa ko muualla." Totta, niin totta. Tunnistan minun Tampereeni tuosta kuvauksesta, kotikaupunkini on helposti käsitettävä yhdistelmä kaikkea tuota. Sulatusuuni pitkälle historialle ja nykypäivän neronleimauksille, eripuolelta Suomea ja maailmaa tulleille ihmisille, tavoille ja kulttuureille. Sekoitus josta yksittäisiä yksityiskohtia on vaikea poimia erilleen. Komea kokonaisuus kärsii, jos sitä aletaan liikaa ruotimaan, Tampere pitää kokea ja vähintään yksi paljasjalkainen tamperelainen tuntea. Aina silloin tällöin huomaan miettiväni pitääkö kaiken aina väkisin olla vaikeaa ja monimutkaista, saavutettavissa työn ja tuskan kanssa ennen kuin sitä voi arvostaa, että vain vaikeaselkoinen, hankala ja harvinainen vasta tuntuu hyvältä. Tavallista arkea ja iisejä asioita ei usein pidetä minään vaikka monesti juuri ne ovat niitä oikean onnellisuuden lähteitä kaikkein lähimpänä meitä, onnellisena oleminen ei vaadi ponnisteluita tai jatkuvaa jaksamista äärirajoilla. Tampere on iisi ja sen pitää ehdottomasti olla ylpeä siitä.

Myös parhaita ruokia ovat monesti ne kaikkein mutkattomimmat, ne joiden reseptit näyttävät ensisilmäyksellä aivan yksinkertaisilta ollakseen mitään erikoista. Ei saa antaa ensivaikutelman hämätä, niin kuin vanha naapurini on yksi parhaista hepuista ikinä, oli maanantai-illan uusi tuttavuus loistava herkku myös. Pikkuneiti muisteli iltapalaa syödessäään vuosia sitten päiväkodissa tarjoiltua valkoista jälkkäriä, sitä jolla herkuteltiin vadelmahillon kanssa. Muisteluun innostui mukaan Herra K:kin, minä oululaisena en ymmärtänyt mitään koko kiisselistä, kuuntelin vain kommentteja tuosta tamperelaisesta vuosikymmeniä pintansa pitäneestä päikkyherkusta kiinnostuneena. Pienen googlailun perusteella valkoinen jälkkäri paljastui maitokiisseliksi. Neljä minuuttia, ja iltapalapöydässä oli maitokiisseli omenahillon kanssa - todellakin kokeilemisen arvoinen! Kauniisiin maljoihin kerroksina marjakiisselin kanssa annosteltuna ja keksimuruilla (tai itse tehdyllä myslillä) koristeltuna toimii paremmissakin piireissä:

MAITOKIISSELI
8 annosta:

1 l maitoa
1 dl perunajauhoja (vähän vajaa desi)
1 dl sokeria (laitoin vain 3/4 desiä)
2 tl vaniljasokeria

- Mittaa maito kattilaan ja sekoita siihen perunajauhot. Kuumenna seos koko ajan sekoittaen ja nosta kiehumispisteessä sitten pois hellalta. Jatka sekoittamista vielä hetki, lisää mukaan sokeri ja vaniljasokeri.
- Nauti joko lämpimänä tai jäähdytettynä, sellaisenaan hillon kanssa tai toisen vaikka vähän kirpeämmänkin kiisselin kanssa yhdistelmänä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti