perjantai 26. tammikuuta 2018

Yksi tarina siitä, mitä tavallisille ihmisille tapahtui keväällä 1918


Mustat sukkahousut, musta mekko ja helminauha. Hiukset nutturalle. Saappaat ja pitkä takki, paksu kaulahuivi kiedottuna lämmittämään pakkasillan pimeydessä. Runotyttö katsoo äidin helminauhaa ihaillen ja koskettaa sitä varovasti. Äiti on kaunis, hän hymyilee ja hyppää sylistä juosten omaan huoneeseensa hakemaan omia helmiään. Meillä on samanlaiset, Runotyttö nauraa, syöksyy syliin takaisin ja halaa äitiä lujaa. Sanotaan heiheit ja toivotetaan hyvät yöt, ilta tädin kanssa on pienelle tytölle melkein yhtä taianomainen kuin äidille ilta teatterissa. 






Pakkanen narskuu korkojen alla Hämeenpuiston reunaa teatteria kohti kävellessä. Me käymme teatterissa verrattaen usein, useampia kertoja vuodessa kuitenkin. Neljä viidestä teatterikäynnistä me teemme TTT:lle. Musikaaleja. Uusia tarinoita, tarinoita tutuista asioista, tamperelaisuudesta, tästä päivästä ja eilisestä. Tamperelaisten kirjoittamia, säveltämiä ja tamperelaisten näyttelemiä. Upeiden laulajien tulkitsemia matkoja toisiin aikoihin ja toisiin maailmoihin. Tammikuisen maanantai-illan pimeydessä sukellamme sadan vuoden taakse samoille kulmille, joissa päivittäin kuljemme. Katson komeaa rakennusta hetkisen ja mietin viimeaikojen uutisointia. Toivon todella, että päättäjillä on viisautta olla ajamatta alas edellytyksiä tältä valtakunnan tasollakin kovatasoiselta toiminnalta. Todella kovatasoista. Ellei kovinta.





Rakastan Tampereen Työväen Teatterin punatiilisyyttä. Överiä, kaikki aistit täyttävää punatiilisyyttä, joka ei sovi mihinkään muualle niin hyvin kuin se sopii sinne. Vuonna 1985 vanhan työväentalon viereen valmistunut valtava teatterirakennus on työpaikka yli sadalle vakituiselle ammattilaiselle ja vuosittain yli sadalle vierailevalle esiintyjälle. Punatiilinen aula, aulan kahdelta puolelta ylös nousevat portaat. Punatiilinen lämpiö ja siitä kolmanteen kerrokseen nousevat leveät punatiiliportaat, ylimmän kerroksen kahta laitaa teatterisaliin johtavat sillat. Se avaruus, kun ylhäältä näkee alas saakka, voi istua tai seistä ja katsella ihmisiä ennen esityksen alkua ja tauolla, ja upota satojen muiden teatterivieraiden puheensorinaan. Tuo hiljainen meteli pitää mielen teatterikappaleen maailmassa, ei päästä putoamaan otteestaan kesken kaiken. Upottaa sopivasti, hyllyy lempeästi kuin ison suon kansi. Hyllyvän pehmeä suo alkaa astuessa ovesta sisään punatiiliseen aulaan ja loppuu, kun astuu samasta ovesta ulos. Teatterin valot, tuoksut ja äänet ovat kaikki aivan omanlaisiaan.

Vaikka tapauksesta on jo yli 10 vuotta, muistan vieläkin sen tyrmistyksen, jonka silloisen ystäväni mies aiheutti nyrpistellessään nenäänsä TYÖVÄEN teatterin tauolla ollessamme. TYÖVÄEN teatterin. Paikan vasemmistolaisuus näkyi hänen mielestään kaikkialla, hän haistoi sen katsomon tuoleissa ja aisti suuren näyttämön lavasteissa. Hän ei uskonut, että Lenni-Kalle Taipaleen kaltainen ammattilainen ikinä työskentelisi TYÖVÄEN teatterissa tai kukaan täysjärkinen kirjoittaisi sinne yhtään näytelmää. Ei ainakaan sellaista joka myisi. Se, että sali oli täynnä, ei kertonut hänen mielestään mitään. Se, että käsiohjelmassa luki nimiä, ei ollut todiste. Vapaata kauppaa kannattava tuleva lakimies! Miten naurettavan epäsivistyneitä ja epäsuvaitsevaisia sellaisetkin saattoivat olla! TTT on historiansa ylpeästi kantava ammattilaisteatteri, yksi Suomen suurimmista sellaisista. Harrastelijamaisuus ja aate on karissut sen harteilta matkanvarrella, vuodesta 1901 on kuljettu pitkä matka tähän päivään. Silti TTT:a parempaa paikkaa ei vuoden 1918 taisteluiden muistovuonna sen avausnäytelmälle mielestäni ole.







Mitä tapahtui tavallisille ihmisille tammikuussa 1918, siitä Tytöt 1918 maalaa karulla tavalla todentuntuisen, mahanpohjassa tuntuvan upean ja jollain tapaa kauniin ja rauhoittavankin tarinan, puolin ja toisin, kokolailla punaisin silmin. Kun parempia elinoloja lähdettiin hakemaan nousemalla barrikaadeille, tuli veriset taistelut omia maamiehiä vastaan, ihan oikea ampuminen ja tappaminen, monelle yllätyksenä niiden viikkojen tai kuukausien aikana, kun eteläinen Suomi oli punaisten vallassa. Toinen toistaan kovemmat laulajat ja tulkitsijat herättävät historian henkiin. Rauha, Lempi, Martta. Sigrid, Alina ja monet muut, miehet myös. Ja se pieni poika. Ja jättimäisellä rusetilla kuorrutettu tehtaan pampun tytär.

Miten kokonainen kaupunki jakaantui kahtia, sitä olen monesti miettinyt näitä katuja kävellessäni. Pohjoisesta kotoisin olevana historian opetus koulussa on tältä osin jäänyt vajaavaiseksi, vasta Tampereelle muutettuani sisällissota on saanut käsinkosketeltavan hahmon. Tampere 1918 oli pohjoisen Euroopan historian suurin kaupunkitaistelu, siihen osallistui 30 000 sotijaa. Reilun pari viikkoa kestäneen taistelun aikana punaisia kaatui 2 000, valkoisia 700. Etäiseltä tilastotieteeltä aiemmin kuulostanut vanha luuranko on saanut lihaa luidensa ympärille Tampereella asuessani.

Tarinat sodan julmuuksista, epäreiluuksista ja kostomaisista aineksista väikkyvät mielessäni aika ajoin vaikka lähipiirissäni niistä keskustellaan vain harvoin. Aatteen paloa ei ole. Aina välillä kuvittelen kuitenkin eläviksi tuolta keväältä näkemäni valokuvat ja piirrokset kuolleista ihmisistä, ihan lapsistakin vielä, katujen varsilla, niiden samojen, joita ylempään kansanluokkaan kuuluvat rouvat ja heidän piikansa käyttivät vettä kaivolta kantaessaan tai ruokaa kaupasta hakiessaan. Katsoivat ikkunoistaan ruumiskasoja keskustorilla juodessan iltapäiväteetä ystävättäriensä kanssa. Ei sota sinänsä minua valtaansa saa, mutta tarinat saavat. Samalla tavalla kuvittelen monien muidenkin kuvien tapahtumien elävän, ennen ja jälkeen sodan tapahtuneiden. Talot ja niiden salaisuudet heräävät herkästi eloon niitä katsellessani.

Sattumat, kaikki ne sattumat, jotka vaikuttivat yksittäisten ihmisten kohtaloihin, tuhansiin erilaisiin tarinoihin! Sekään sota ei ollut kaikille sama. Sitä mietin ajaessamme kotiin huikean hienon teatteri-illan jälkeen. Sulkiessani sänkyymme rullaksi nukahtaneen Runotytön syliini nukkumaan mennessäni kiitän mielessäni aikaa, joka takaa hänelle siltä osin turvallisen lapsuuden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti